Kaukana

Sunnuntai-iltana tuiskussa ja tuiverruksessa autolla ajaessa kuului radiosta maanjäristyksestä seuranneeseen aaltoon kuolleen kolmisentuhatta ihmistä. Jo silloin ajattelin luvun nousevan vielä päivien ajan. Tiesin siihen turtuvan tämän kaukaisen napapiirin asukkaan, hieman ahdistuvan ja lopulta tirauttavan pienen kyynelen niiden kärsivien ihmisten vuoksi, jotka aalto vei. Näin kävi.

Edelleenkään mielikuvitukseni ei riitä kuvittamaan hiljaisen kuoleman saapumista. Vai kuuluiko aallosta ääni? Kuinka nopeasti se liikkui? Missä ovat luonnontieteilijät hädän hetkellä?
***

Menneenä vuonna olin kai ollut kohtalaisen kiltti. Sain kolme kirjaa; yksi kertoi saamelaisista, toinen oli humanistille sopiva eläinkirja ja kolmas kuvakirja apinoista. Viimeinen oli yhteinen tyttärelleni ja minulle.

Aikani kuluksi olen lueskellut edellä mainittujen lisäksi Carrerea, Peres-Revertea ja viimeksi Elizabeth Wurtzin rasittavahkoa Prozac nationia. Elävää kuvaa on tullut myös katsottua, joista mieleenpainuvimpana 13 ja risat.

Pelannutkin olen. Mukavaa sekin, erittäin.
***
Edessä lienee jälleen pieni tauko kirjoittelussa. Kotiimme saapuu odotettuja vieraita. Ja vuosikin vaihtuu.

En lupaa mitään.

Elämän tasaisuus

Onnellinen euforia ja tuskainen ahdistus. Tällä kertaa onnellisuus on päällimmäisenä. Tuntuu siltä, että tavalliset arjen asiat ovat vain paha välttämättömyys. Haluaisin jättää ne omaan arvoonsa ja itse käpertyä tähän mukavaan olotilaan.Toisinaan toivoisin,että elämä olisi vain tasaista. Ei huippuja eikä notkahduksia. Siis sellaista, jota pidän tylsänä. Aamulla heräisin, toimittaisin oman lokeroni tehtävät, söisin päivällisen, katsoisin iltauutiset ja menisin nukkumaan. Seksiä harrastaisin vain muutaman kerran vuodessa. Niin, ja olisin tietysti tyytyväinen osaani. Mutta minkä sille voi, että olen ihminen, joka tekee kaikesta numeron. On vain ääripäitä.

Ehkä toivomus tasaisesta elämästä on sittenkin liioiteltu. Näin tarkemmin ajateltuna. En haluaisi elää vain puolittain, tuntea ja tehdä vain vähän. Puolittaisten asioiden tekeminen on pidemmän päälle kuluttavaa. Varsinkin kun tietää, että ne voisivat olla toisin.
***
Tätä täytyy miettiä.

Joulusta kotiin

Joulu meni ja blogimaailmaan palaaminen on mukavaa. Tänne turvalliseen lintukotoon. Olin ollut kiltti. Joulupukki toi minulle ompelukoneen. Hienon. Siihen voi ohjelmoida kaikkia käteviä toimintoja näppäilemällä vain diginäyttöön erilaisia lukuja ja symboleja. Äidille kiitos. Hän oli kai kyllästynyt siihen, että olen alati ronkkumassa hänen ompelukonettaan lainaksi.

Kaikkineen antoisaa aikaa. Ja uusia kokemuksia kertyi. Sukumme kunnottomista miehistä kukaan ei ryhtynyt Joulupukiksi, joten minun täytyi jälleen kerran pelastaa lapsosten joulu. Vanha lammasturkki ja pappan jatsarisaappaat, epäilyttävän muovinen naamari ja punainen lakki. Sanoisin, että täydestä meni. Kummipoikani järkyttyi, mutta se ei ole uutta. Hän pelkää minua toisinaan ilman naamariakin. Isommat lapset olivat hyvin vakavia. Niin, vakavaksihan se vetää, kun kerran vuodessa joutuu tilille tekosistaan.

Rentouttavaa aikaa. Se joulu. Silti mukava palata tavalliseen arkeen ja lopettaa kolmen päivän ruokaorgiat ja suosikkitätinä* oleminen. Ainoa miinuspuoli tässä joulussa oli, että olen ollut flunssainen ja äitini oli hankkinut muovikuusen. Ei kuulema töiltään ehtinyt lähteä oikeaa kuusta hommaamaan, vaan otti lahjaostoksilla samaan hintaan muovikuusen mukaan. Luulisi, että alle viisikymppiselle leskirouvalle kuusenhakijoita riittäisi.

(* En ole biologisesti kenenkään täti, mutta tiiviiden serkkusuhteiden ansiosta tai vuoksi olen täti heidän lapsilleen. Olen cool-täti, jolle kerrotaan salaisuuksia, jota revitään hiuksista ja jonka velvollisuus on olla ymmärtämättä lapsiperheen arkea.)
***
Näin joulun jälkeen kuuntelussa kaunis Viikate: Kuutamourakat.

Joulua

Vaikenen hetkeksi. Viettäkää rauhaisaa joulua, nauttikaa kynttilöistä ja vaikkapa jouluoluesta.

Tuttu kylpytakkikuvaelma

Joulujuhlassa oli tänäkin vuonna paimenia kylpytakkeineen ja enkeleitä kuusenkoriste päässään. Kuulin monotonisella äänensävyllä lausuttuja säkeitä jouluevankeliumista ja aina yhtä ihastuttavaa yksiäänistä lapsikuorolaulantaa.

Tällä kertaa joulunäytelmästä puuttui se kuusihattuinen poika, jolla ei ole yhtään vuorosanaa.

Joulusähellystä

Olen hoidellut tänään jouluasioita tyttäreni kanssa.

KUUSI

Aamupäivällä astelimme kuusikauppiaan puheille. Tinkasin pienelle rääpälekuuselle hinnan viiteentoista euroon, johon tyttäreni totesi, ettei käy. Ruma on. Siispä etsimme yhdessä paljon tuuheamman, kauniimman ja kaikin puolin paremman puun. Ajattelin hinnan olevan vähintään kaksinkertainen edelliseen, koska oli ainakin kaksinkertaisesti parempi kuusikin. Mutta ei. Hämmästyksekseni hinta oli edelleen sama. Ihmeellinen on kuusikauppiaan maailma.

Otettuamme kuusen kainaloon ja raahattuamme sitä muutaman metrin, tyttäreni kysyi oliko kauppias mies vai nainen. Mielestäni hän oli nainen, viiksekäs tosin. Tyttäreni mielestä ei kumpaakaan.

Sulloimme viiksimiesnaisen kuusen auton takapenkille, koska takakontti on jäätynyt kiinni. Latva katkesi siinä tohinassa, mikä suuresti harmitti. Korjasin asian myöhemmin rautalangalla.


KINKKU

Tyttärelläni on huomenna joulujuhla. Hänellä pitäisi olla esityksessä valkoinen paita, jota siis ei kaapista löytynyt, joten sitä lähdimme kaupungille etsimään. Kaupoissa kierrellessä tuli hiki. Paitaa ei löytynyt, sen sijaan löytyi kirpputorilta vihreä huivi, puinen rasia ja halpakaupasta rottinkinen pyykkikori. Nälkäkin alkoi olla, joten ei muuta kuin pyykkikorin ja muiden romppeiden kanssa kauppaan einestä hankkimaan.

Kaupan pakastealtaassa olikin seitien vieressä yllättäen edullista kinkkua. Ei auttanut muu kuin napata jäinen kinkku kainaloon, koska juuri olin lehdestä katsonut, että marketeilla hinta oli ainakin yli kaksi euroa kalliimpi per kilo. Eikä sitten tarvitse enää erikseen lähteä hakemaan kinkkua kaupasta.

Kassalla sulloin ostokset pyykkikoriin, paitsi sen kinkun, joka oli niin painava että pelkäsin korin menevän rikki sen painosta.

En ollut tullut lainkaan ajatelleeksi, että lähes kahdeksan kilon kinkku todella painaa sen lähes kahdeksan kiloa. Annoin pakastemöhkäleen tyttäreni kannettavaksi. Hän jaksoi kantaa sen juuri ja juuri kaupasta ulos. Ulkona teimme vaihtokaupan; hän otti ostoksia täynnä olevan pyykkikorin, minä kinkun. Työnjako epäonnistui jopa edellistä huonommin. Tyttäreni ei nähnyt korin takaa mitään, minkä lisäksi hän ei jaksanut edes kantaa sitä kymmentä metriä pidempää matkaa.

Homma alkoi näyttää huolestuttavalta. Kokeilimme erityyppisiä viritelmiä, muiden muassa kinkkua olalla ja pyykkikoria kainalossa, ja kinkkua tyttäreni reppuselässä ja pyykkikoria pään päällä. Ennen pitkää saimme molemmat hysteerisen naurukohtauksen tilanteen riistäydyttyä täysin hallinnasta. Tämä tietysti uuvutti voimia entisestään sillä riuduttavalla tavalla, jonka hysteerisen naurukohtauksen saanut ihminen tietää.

Normaalisti kymmenisen minuuttia kestävän vaisun ja kärtyisen kauppareissun sijaan taitoimme tänään taivalta kikatellen yli tunnin ajan. Onpahan nyt ainakin se kinkku.

Ja kuusi.
Mutta ei valkoista esiintymispaitaa.
Lainaan omaani tyttöpololle.

Pulkka

Talvi on pulkka-aikaa. Näin joulun alla mainoslehtiset esittelevät kaikkia ihmeellisiä uutuuksia, joista minun lapsuudessa ei osattu edes haaveilla. On perinteisiä pulkkia ja rattikelkkoja, mutta myös formula-auton tyyliin muotoiltuja menopelejä, liukumattoja sekä jättimäisiä renkaita, joilla voi laskea holtittomasti. Niin holtittomasti, että jotkut ovat jopa kuolleet siihen.

Minulla oli lapsena sellainen punainen virtaviivaisesti muotoiltu Sarvis-ahkio. Oikein tukevaa muovia ja edelleen käyttökelpoinen. En ole koskaan ollut rattikelkkaihminen, pulkka on minun juttu. Pulkka on myös todistetusti nopea mäenlaskuväline. Etenkin tämä minun Sarvis-ahkioni. Sillä pääsee nopeimmin ja pisimmälle. Serkkupojan rattikelkka ei koskaan saavuttanut samaa tulosta, eikä myöskään hänen istuimen kohdalta ergonomisesti muotoiltu suorakaiteen muotoinen pulkka. Kokeilimme saada huippunopeuksia ja pisimpiä liukuja myös tyhjillä apulantasäkeillä, mutta niillä lasku eteni hallitsemattomasti ja vei luonnollisesti tehoa sekä nopeudesta että pituudesta.

Päivä seisoo

Taas on vuoden pimein päivä. Olisi luontevaa aloittaa uusi vuosi huomisesta, jolloin päivätkin alkavat pidentyä.

Vuoden alusta lähtien olen väliinputoaja. En ole työtön, vaikka ei ole töitä. En ole opiskelija, vaikka en opiskele. Siksipä kelassa eilen asioituani tuli paha mieli. Tukahdutin nousevan ahdistuksen vaihtamalla kotona sänkyyn puhtaat lakanat uusien peittojen päälle. Yöllä asioita mielessäni jauhaessa tunnustelin uutta täkkiä ja sen päällä olevaa puhdasta lakanaa. Pehmeää ja puhdasta. Aamulla teki mieli jäädä vällyjen alle lämpimään. En jäänyt, vaan revin itseni ylös ja raahauduin aamupalalle.

Tänään käyn ostamassa tyttäreni kanssa joulukuusen.

Univelan maksua

Ruumiini on vallannut väsymys sen sortin voimakkaana, etten jaksanut eilen juoda edes lempijuomaani alkoholia, vaikka kovasti sitä muille tarjoilin. Perjantai-iltana olin nukahtaa vieraisilla heidän pehmeälle sohvalleen, eikä tuolloinkaan väkevillä tahi miedoilla juomilla ollut mitään tekemistä asian kanssa. Lauantaista hädin tuskin muistan mitään, menin nukkumaankin jo ennen tytärtäni. Häntä kovasti nauratti nurinkuriset nukkumaanmenorituaalit; hän peitteli, antoi suukon, lauloi ja silitteli.

Nukuin värikkäitä unia nähden, sikeästi ja pitkään.
Unissani oksennan ja voin pahoin.

Arpikudosta aivoissa

Eilinen keikka koetteli korviani. Lähtöhässäkässä unohtuneet earit olisivat olleet tarpeen, vaikka siirryimme jo parin ensimmäisen biisin jälkeen vellovan ihmismassa keskeltä parhaalle kuunteluetäisyydelle eli miksauspöydän tuntumaan. Kivaa oli. Nyt vain sopii toivoa, että kuuloelimeni palautuvat ennalleen.

Alkuillasta virittäydyin ystäväni kanssa tunnelmaan kuuntelemalla tulevan keikan sankareita. Ystäväni alle vuoden ikäinen tytär oli silti enemmän fiiliksissä, kuin kumpikaan meistä. Tyttö nousi huterin jaloin stereoiden kaiutinta vasten, nosti toisen kätensä nyrkissä ilmaan ja alkoi hetkuttamaan itseään musiikin tahtiin. Malliksi meille isoille tytöille, että miten sitä heviä kuunnellaan. Isänsä kyllä epäilee, että hevin kuunteleminen on varmasti aiheuttanut tyttären aivoihin pahaa arpikudosta. Toisaalta, samaa hän epäili jatkuvan Muumirenkutuksen kuuntelemisesta. Ainakin hänen omat aivonsa olivat osittain kärsineet siitä.

Yöllisiä keskusteluja

- Jos minulla on joskus poikalapsi, hänen nimeksi tulee Sampo, Johan, Aleksei, Antreas, Petter tai Kristian. Joku näistä tai jokin viehättävä yhdistelmä samoista vaihtoehdoista. Tyttölasten nimiksi en ole keksinyt yhtään sopivaa.
- Ai jaa. Piritta on aika kiva nimi. No, jos saisit valita, niin olisitko mieluummin tuon lippalakkisen haalarityypin kanssa vai tuon vanhemman tumman kanssa?
- Haalarityypin.
- Otetaanko vaihto?
- Joo.
***
- Halvat kissanraksut on huonoja. Liikaa hiilareita lihansyöjälle. Hiiri on kissalle kaikista parasta ruokaa. Proteiineja ja kivennäisiä sopivasti. Ostin eläinkaupasta pari kiloa raksuja. Kalliita. Mutta olkoon.
- On muuten tajuton nälkä.
- Joo.
***
- Se on se missi taas vaihtanut äijää. En minä lue Seiskaa, mutta sattumalta kuulin huhun. On vaihtanut hieman nuorempaan.
- Jaa. Eikö hän enää olekaan sen pienen miehen kanssa?
- En tiedä. Ukkoa taitaa pyöriä ympärillä enemmän ja vähemmän...
- Kaunis tyttöhän hän on.
- Joo.

Joululahjalista

Tänä joulunalusaikana olen oppinut yhden asian.

Isoillakin ihmisilläkin on joululahjatoiveita. Luulin tähän vuoteen saakka, että vain lapsilla.

Tyttäreni lahjalista on hänen mukaansa tänä vuonna kohtuullinen. Sisältää mm. x-boxin, badge it- vempaimen, fur real catsin ja muita omituisuuksia, joista tämä kalkkisäiti ei tiedä mitään.

Ostin tyttärelleni eilen kirjan. Sitä ei ollut listassa. Mälsä äiti, hyvä lahja.

Viikon nauru ja itku

Poikakuoron tämänpäiväiset jutut naurattivat aivan ääneen. Vieläkin hytkyttää.

Tämän jutun perusteella selviää kuoron kokoonpano. Ja se, että luin väärin jutun otsikon (rankki) vaihtamalla a:n tilalle u:n aiheutti ylimääräistä hekotusta.

***
Se ei naurata, että osoitekirja on hukassa tänä hetkenä jolloin pitäisi viedä joulukortit postiin heti huomenna. Josko yritän tuurilla tänä vuonna. Kirjoitan nimen, mahdollisesti kadun (jos muistuu mieleen) ja paikkakunnan. Onneksi postinumeron voi tarkistaa täältä.

Kotiruoka

Jos tuubassa olisi kätevä etsintätoiminto, etsisin arkistoistamme sen kirjauksen, joka käsitteli ruoanlaittoa ja lähinnä sitä kuinka surkea olen siinä. Koska en jaksa etsiä, purnaan uudelleen samasta aiheesta.

Kotiruoka on pahaa. Miksi ihmeessä sitä niin paljon ylistetään? Lapsena söin kattilakaupalla mautonta nakkikeittoa tai käristystä, toisinaan lihakeittoa. Itselleni ei ole siunaantunut tippaakaan kärsivällisyyttä tai mielikuvituksellisuutta arkiruokailuun liittyen, joten jokainen päivä on siltä osin yhtä kamppailua ja kärsimystä. Paitsi niinä päivinä jolloin syödään eilistä.

Terveellistä kotiruokaa? Ei ainakaan minun tekemäni. Yritän suurella laiskuudella ja köyhällä ruokamielikuvituksella varustettuna päästä mahdollisimman vähällä joka päivä. Senpä vuoksi syön aivan liian paljon jalosteita ja eineksiä. Hyi minua huonoa ihmistä, kalliiksikin se tulee.

Jotkut väittävät kotiruoan tekemisen olevan helppoa. Ei minulle. Katson joka ikinen kerta keittokirjasta tai paketin kyljestä valmistusohjeet. Siis jo yli viidentoista vuoden ajan olen lukenut riisin keitto-ohjeen joka ikinen kerta sitä valmistaessani. Kastikkeet alkavat jo pikku hiljaa onnistua ilman ohjettakin. Mutta vain harvoin.

Ja ne perunat. (Anteeksi vaan Kattilakosken Matti, mutta en voi sietää perunoita.)

Untako?

Viime yönä näin unta, joka ei liene kovin kaukana päivätodellisuudesta.

Menimme anoppini kanssa yhdessä joogaan. Hän itki koko ajan vuolaasti, venyen samanaikaisesti uskomattomiin suorituksiin. Appiukko tuli saliin ja alkoi seistä päällään. Kehui juoneensa olutta. Miehenikin saapui paikalle ikkunan kautta viitta hulmuten tiukkaan valkoiseen miekkailuasuun pukeutuneena. Tyttäreni tanssi taustalla show-tyyliin silinterihattua heilutellen. Kaksi ystäväämme makasivat salin nurkassa lattialla punaisiin verkka-asuihin pukeutuneena ja pärisyttivät suutaan leikkiessään pikkuautoilla.

Istuin hiljaa paikoillani rauhallisesti hengittäen ja tunsin suurta helpotusta asioiden todellisen tolan paljastuttua. Olin nimittäin yhtäkkiä varma siitä, että kaikki lähipiirini ihmiset ovat menettäneet järkensä. Minä en ollut koskaan ollutkaan hullu.

Missä vika?

Kun siivoaa, niin erehtyy luulemaan tuloksen olevan jotenkin pysyvää. Ei siinä mitään, mutta miten selitetään se, että jo puoli tuntia siivouksen jälkeen kaikki on ennallaan. Siis sekaisin. Siivoustuloksen pysyvyyden, edes jonkinasteinen, säilyminen on taattu vain, jos on tulossa vieraita. Silloin laitan itseni ulos siivotusta asunnosta tai istun korkeintaan sohvalla. Vain reunalla, liikkumatta. Odotan hiljaa niin kauan, että vieraat tulevat.

Myyrä, taas

Kaksi tuntia jouluostoksia. Ei mitään. Löysin vain kummipojalle hienon muki-lautanen-yhdistelmän. Vanhempansa kun luottavat Disneyn kaikkivaltiaaseen voimaan, päätin johdatella poikaa myös parempien animaatiohahmojen maailmaan. Aivan huomaamattomasti, astioiden kuvituksella. Tietysti tyrkytän omaa suosikkiani Myyrää.

Ei kiire / Selitys

Joulukiireiden vuoksi en ole ollut kirjoittamati. Sanat ovat kadonneet. Kirjoittelen sitten jahka löytyvät.

Too High

Huomenta.Onhan se tämäkin aika herätä. Ikuisena aamuihmisenä olen joutunut kriisiin, koska yötyöläisenä ei kovinkaan mimmi jaksa neljän tunnin unilla. Yritin kyllä. Eilinen keskustelu oppilaani kanssa ennen duettoa:”Ok, I think I’m too high”, sanoi Inka. ”Yes you are (definitely)”, sanoi oppilas. Niinpä niin.
***
Ajattelin, että olen ollut todella kiltti ja voin avustaa joulupukkia ostamalla itselleni lahjan. Siksi ostin Nightwishin levyn, Once. Pidän siitä, enkä ole muutamaan päivään muuta kuunnellutkaan. Kappaleet ovat mahtipontisia teoksia, mutta mitä siitä. Orkesterisoitinten käyttö antaa aina kivat kiksit, kuten tekee myös kappaleen The Siren, orientin tunnelmat. Huoh.
***
Nyt on aika herätä lopullisesti ja aloittaa Aikuisten Ihmisten Asiat.

Lehmän hermot

Tein kolme piparitaloa. Tai yksi niistä on oikeastaan tontun saapas. Kaksi muuta ovat mökkejä muodoltaan. Kokoamisvaiheessa onnistuin sekoamaan kattokappaleiden kanssa. Onneksi huomasin erheeni ennen kuin oli liian myöhäistä. Olisi ollut kovin surkeaa, että toisessa mökissä olisi ollut niin suuri katto ettei muuta näy, ja toisesta katto ei olisi peittänyt kuin vähän. Ei kai kannattaisi tehdä montaa taloa yhtäaikaisesti, etenkään jos ne koostuvat kovin erilaisista paloista.

En hermostunut vähääkään koko prosessin aikana. Ei suustani suoltunut yhden yhtä kirosanaa, ei manailua tai astiain paiskomista päin seiniä.

***
Haahuilin eilen jouluostoksilla puolisentoista tuntia. Nyt on vanhuksille lämpötyynyä ja vaikka mitä kivaa. Ensi viikolla lasten vuoro. Huomaan pitäväni paljon enemmän lahjojen hankkimisesta aikuisille kuin lapsille.

Siihen lienee monta syytä. Aikuisten tavarat yksinkertaisesti näyttävät paremmilta, toisin kuin lasten muoviromut. Aikuinen on lähes aina kiitollinen ja ilahtuu jo pelkästä ajatuksesta, että joku on muistanut. Toisin on vaativan nykylapsen kanssa. Eniten päänsärkyä aiheuttavat 8-12-vuotiaat "muotitietoiset" tytöt ja kouluikäiset pojat. He tietävät mitä haluavat, pettyvät jolleivat sitä saa, mutta osaavat peittää pettymyksensä saadessaan pehmeän paketin kovan sijaan. Ja sitten joutuvat valehtelemaan koulussa saaneensa "oikeita" lahjoja jotteivat tulisi syrjityksi ja hyljityksi. Rankkaa. Tulee paineita lahjan hankkijallekin.

Kaiken lisäksi aikuisten lahjat eivät yleensä pidä hirveää meteliä.

Taivaita tavoittelematon joululahjalista

Jo yhdeksäs päivä eikä vieläkään yhtään lahjaa hankittuna. Voin kuvitella itseni aatonaattona jonottamassa lelukaupassa muiden hikisten vanhempien kanssa. Tai en pelkästään kuvitella; tunnen sen jo nahoissani vuosien kokemuksella.

***
Isoisäni haluaa jostain syystä ostaa hyödyllisen lahjan. Parempi sekin kuin hyödytön, vaikka hänen ei toki tarvitsisi ostaa yhtään mitään.

Kovasti viikon verran pinnisteltyäni tuli pari puuttuvaa asiaa mieleen. Ensinnäkin tarvitsisin snapsilaseja lempijuomaani varten. Maitolasi on hivenen liian kookas väkeville. Mutta eihän tuollaista lahjaa voi isoisältä pyytää. Luulee vielä juopoksi.

Toinen tarpeellinen voisi olla sellainen hopeanvärinen autopeitto. Tulisi isoisällekin hyvä mieli, sillä hän jos kuka tietää kuinka tarpeellinen tuo peitto on näillä leveysasteilla.

***
Lieneekö mielikuvituksen puutetta tämä etten osaa toivoa mitään lahjaa. Vai pelkkää hyveellistä vaatimattomuutta? Tylsyyttä?

Olen kai osin tiedostamattani yksinkertaisesti tyytyväinen ulkoisiin puitteisiini tällä hetkellä. Vaatetta on (tosin talvisaappaat menivät hukkaan muutossa), sisällä on lämmintä ja mahaankin saa einestä täytteeksi päivittäin. Näillä puitteilla voisin alkaa upeaksi ja ihanaksi ihmiseksi. Sellaiseksi päivän piristykseksi kaikille. Vahvaksi ja tulevaisuuteen luottavaksi henkilöksi, vakaaksi peruskallioksi.

Tai sitten en.

Yllättävä parta

Arvatenkin näin unta. Harrastin seksiä Ben Stillerin kanssa. Siitä ei ole jäänyt muistikuvaa, oliko se kivaa. Seuraavassa hetkessä kävelin kadulla ja tapasin miestuttavani. Sanaakaan sanomatta suutelin häntä. Sen jälkeen totesin saksaksi, että ”Sinullahan on parta”. Tähän mies vastasi venäjäksi yllättyneenä, että ”Niinpäs onkin!”. Oikeassa elämässä hänellä on ollut parta jo kauan, ja luultavasti on sen itsekin huomannut...Unien maailma on siitä miellyttävä, että voi hallita sellaisia taitoja, joista oikeasti ei ole mitään käsitystä. Esimerkiksi tämä kielillä puhuminen ja ymmärtäminen. Unissa osaan monia vieraita kieliä, kuten venäjää. Olen keskustellut jopa kissojeni kanssa venäjäksi. Arabia on toinen intohimoni unikielissä.

Sitä se yötyöläisen elämä teettää. Päivällä nukutut unet ovat tavallistakin sekavampia. Mutta kun on niin ahne, että rahan perässä pitää olla yölläkin. Oppilaat joutuvat kestämään päivisin sekopäistä opettajaa vielä pari viikkoa ja minä joudun soittaa renkuttamaan heidän kanssaan joululauluja...pari viikkoa. Joululoma tulee tarpeeseen.

Iltapäiväkirjaus

Koska en jaksa lukea, kirjoitan. Asiaa ei ole. Kunhan suollan.

Aion leipoa piparitaloja. Kolme sellaista. Tai ainakin kaksi, riippuen meneekö hermot kahdessa ensimmäisessä ja paljonko taikinaa on jäljellä kolmatta tehdessä. Koristeiksi tulee paikallisesta filmivuokraamosta ostettuja irtokarkkeja, jotka on valittu vain ja ainoastaan värikkyyden ja näyttävyyden perusteella. Luultavasti maistuvat pahalle.

Karkeista lempimakujani ovat lakritsi ja salmiakki. Toisinaan suklaakin käy, ja vaahtokarkit. Mutta ei missään nimessä hedelmäkarkit. On yllättävän mukava elää perheessä, jossa minulla on poikkeavin namumaku. Jos ostan itselleni pussin, siihen ei kukaan koska pitkällä tikullakaan. Paitsi mies joskus ihan kiusallaan, jos haluaa vain ärsyttää. Syö niitä "ällöttäviä" lakuja ja valittaa suureen ääneen ettei edes pidä niistä.

Toffeetakaan en ymmärrä. Tahmeaa on se, ja aivan liian makeaa.

Mitä ne valittaa?

Olen melko suvaitsevainen ja kiltti ihminen, useinmiten. Siedän mummojen etuilua jonossa, juoppojen kerjäämistä ja sen sellaista aika hyvin.

Tottakai itse kukin saa valittaa jos siltä tuntuu. Mutta valittamisessa on oltava jokin roti. Ei sovi valittaa miten sattuu, eikä jäädä jankkaamaan asiaa tolkuttomasti. Voi valittaa, tuntea hyvää mieltä kun sai sanottua. Ja sitten voikin olla hiljaa loppuvuoden.

Nyt on sitten eteeni sattunut kaksi valittajaa. Viikosta toiseen samat virret. Ja ne menevät näin:

Toisella on n i i n raskasta, kun on perhettä ja on työtä ja harrastuksia. "Siis tiiäkkö että tässä ammatissa alkaa olla jouluna jo niin poikki! Joo-o, aivan järkyttävä kiire .. ja miten sitä ehtii joulua laittaan lapsillekaan ollenkaan? Hyvä jos piparit ehtii kaupasta hakemaan! Voi kuule, siis mie en ehi kerta kaikkiaan yhtään mittään.."

Toinen pahenee viikko viikolta raskauden etenemisen myötä. "Hirviää ko pissarakkoki on koko ajan aivan täynnä.. ja jalkoja pakottaa, puhumattakaan selästä! Siis nyt kyllä tuntee t o d e l l a olevansa raskaana. Koko ajan hirviä väsymys ja turvotus.. "

Ei minkäänlaista tyytyväisyyttä siitä, että ylipäätään on työtä tai mahdollisuus saada lapsia. Kaikki on pelkkää taakkaa ja vaivaa; on omakotitalo lumitöineen -voivoi..- , kaksi autoa (valtava vaiva niistäkin..) ja sitten vielä koira. Tai en tiedä, mutta enpä kyllä ihmettelisikään. Ainakin joku lemmikkieläin aivan varmasti.

Minä en valita enää tänä vuonna yhtään mitään. Se olkoon kahdeksannen päivän lupaus.

(Jk. Heti tuli huono omatunto kun menin valittamaan valittajista. Anteeksi! Tottakai kaikki saavat valittaa niin paljon kuin haluavat. Tänne vaan itkumuurille!)

Poikkeuksellinen olotila

Tämän kirjoitan ylös ihan vaan siksi, jotta muistaisin tällaisenkin aamun olleen joulukuussa.

Herättyäni levottomista unista join kupillisen teetä, söin aamupalan ja lähetin tyttäreni ulos pakkaseen ja peruskoulun armottomaan todellisuuteen. Tähän mennessä olen kirjoittanut jo puoli sivua tekstiä, mikä on paljon tähän vuodenaikaan. Kaiken lisäksi teksti on englanniksi, mitä en edes osaa. Toisaalta ainakin itse ymmärrän kirjoittamaani -mikä on positiivista - mutta joka ei toki tarkoita että kukaan muu siitä saisi mitään selkoa.

Korvallani en edelleenkään kuule mitään. Olo on kuin tynnyrissä. Tosin en ole koskaan ollut tynnyrissä, mutta epäilen vahvasti sen tuntuvan ja kuulostavan tältä.

Arki on jees

Onneksi huomenna on jo tavallinen tiistai, arkipäivä. Perjantain pikkujoulujuhlallisuuksien jälkeen olo on ollut yhtä pitkää ja vetelää sunnuntaita. Takana on krapula, yksi todella huono komedia ja yksi paljon parempi elokuva, yksi pizza ja vierailu äidin luona. Pukujuhlia täytyi katsoa hetki ja vielä näyttää olevan mahdollisuus Tuntemattomaan sotilaaseen. Voi hitto, kolme päivää velttoilua.

Turta

Tv:stä tulee linnanjuhlat. Minä istun koneella. Päästäni on puoli päätä turrana. Tiedä häntä johtuuko välikorvan tulehduksesta vai verisuonen katkeamisesta, kuten hyperhysteerinen äitini epäili. Ja kehotti tältä istumalta marssimaan keskussairaalaan.

Enpä mennyt, vaan tähän juurruin.

Piipahdin tyttäreni kanssa Tampereella. Matka oli kovin pikaisa, mieluusti olisin jäänyt vielä pidemmäksi aikaa. Näimme monenlaisia sirkusesityksiä (linkin takaa löytyy palkitut). Kerroin eräälle sirkuslaiselle kaipaavani klovneriaa ja komiikkaa esityksiin enemmän, mutta hänpä alan puoliammattilaisena tiesi kertoa, että klovneria on erittäin vaikeaa, eikä lapsilla tai nuorilla ole kykyä sen harjoittamiseen. Itsensä kanssa pelleileminen vaatii hyvää itseluottamusta ja jotain sellaista jota lapsilla ei vielä ole. Eikä varmaan kaikilla aikuisillakaan. Tottakai poikkeuksiakin on.

Taidankin tästä lähteä etsimään sisäistä klovniani. Mutta ensin katson pukujuhlat loppuun.

Googlism for: inka

Jotta elämä ei olisi vain itkua ja hammasten kiristystä, tämä alla oleva teksti on puolueettomalta taholta saatu tsemppaus. Kiitokset Veeralle.

inka is losing inka

inka is on a mission

inka is an inspired reggae band from the bay area that crosses the color barrier and keeps on going

inka is an amazingly hassle

inka is a very lovely female that is perfectly controllable and has very selfconfident protection

inka is one of the most magical and mysterious places on earth

inka is based on this shamanic tradition

inka is a popular singer in finland

inka is the name of a fairy goddess

inka is a love of my life

Suolaa haavoihin

Aurinko pilkkaa minua varmasti tänäänkin näyttäytymällä tunnin verran puiden latvojen takaa. Sen se teki eilen. Nyt on pimeää. Harmittaa sekin, että toiset menevät ensi viikolla 69Eyesin keikalle, mutta minä en kuulu niihin toisiin ja siksi menen töihin. Seuraavaa mahdollisuutta saankin sitten odottaa taas ties kuinka kauan. Kuuntelen heitä levyltä. Eipä lohduta tuo.

Mutta kuusysit olkoot valveilla. Täällä päin Suomea tätä musiikkia on aina osattu soittaa hyvin. Monia mainioita bändejä löytyy kotikaupungistakin, mutta heitä kuulee keikoilla luvattoman vähän. On tietysti hienompaa ottaa joku kaunosieluinen luutunrämpyttäjä etelästä, koska siellähän sitä osataan tehdä. Musiikkia. Muka. Tässäkin hyvä bändi, josta tytöt tykkää.

Toinen luukku

Minkätyyppisen valitus / angstipostauksen tänään suoltaisin sisuksistani? Vaihtoehtoja näyttäisi olevan muutama.

Voisin valittaa kuinka oli taas vaikea herätä levottoman yön jälkeen. Yläkerran vauva kirkui, minä pyörin ja hikoilin.

Kenties voisin todeta elämäni olevan yksinkertaisesti harmaata mössöä. Ja jollei itseäkään kiinnosta, tuskin ketään muutakaan.

Vai olisiko kuitenkin parasta olisi pysytellä tuossa terapiaosastolla ja kirjoitella auki menneitä?

***
Nääh, olkoon. Tänään on ihan hyvä aamu. Sellainen 7 +. Sama pää ja sama paita kuin eilen. Sama musta x-files kahvimuki ja samat punaiset villasukat kuin eilen. Ja toissapäivänä. Voipi tosin olla ettei ole kovin coolia tunnustaa olleensa joskus kova x-filettäjä. Mutta en ole viileä tyyppi muutenkaan.

Huomenna on toisin. Lähden nimittäin Tampereelle.

23 päivää jouluun

Joulukuun 1. päivä. Kalenterin luukusta löytyi oravan kuva. Joulukuun kunniaksi aloitimme pienten pillipiiparien kanssa joulumusiikin soittelun. Teinit eivät niistä innostu, eivät ainakaan tunnusta. Ei ole nimittäin sopivaa innostua tai kiinnostua mistään. Ei niin, että opettaja huomaisi. Täytyy olla vain tasaisen tympääntynyt tai korkeintaan minimikiinnostunut.
***
Joulukuun kunniaksi, henkiseksi piristykseksi ja ikään kuin joululahjaksi ostin itselleni megahienot korkokengät. Sellaiset 1950-lukulaiset, mustaa mokkaa, korko 9 senttiä. Hinta ei silti huimannut päätä ja vaikka olisikin, niin voin aina selittää, että näissä kengissä sääret ovat edukseen. Jopa minun sääret. Kengillä ei liiemmin kävellä saati juosta, mutta se tuskin on tarkoitus. Niillä vain sipsutellaan sievästi.
***
Tapasin taas tänään sen miehen, jonka hiuksiin voi tehdä käsivarteni paksuisen letin. En voi olla joka kerta ihmettelemättä hänen hiustensa laatua. Ne näyttävät kasvavankin ihan silmissä. Tukkaa on enemmän kuin kotitarpeiksi.
***
Äkillinen sään lauhtuminen ja kuun asento ovat saaneet kissat sekaisin (tämä on mummun antama selitys poikkeukselliselle tilanteelle). Talviunta mieluiten ajanvietteenä harrastavat karvapojat ovat yli vuorokauden teutaroineet ja painiskelleet ympäri asuntoa. Pahaa ääntäkin ovat pitäneet. Pakkanen näyttää jo kiristyneen, joten eiköhän tämä elämä rauhoittune. Suursiivous tiedossa.

Paluu salille - ihmisen heikkous paljastuu

Pidin parin viikon tauon kuntosalielämästä. Maanantain paluu salin tunkkaiseen sisäilmaan oli mukava. Uusi treenipaita ja uutta musiikkia ladattuna muistikortille. Muutamat nimettömiksi jääneet kanssatreenaajat tervehtivät ja ihmettelivät, missä olin ollut viime aikoina. Tuli hetkellisesti tärkeä olo, vaikka tuskin kukaan oikeasti oli kiinnostunut parin menneen viikon tekemisistäni. Miksi olisi, kun en minäkään varsinaisesti kihissyt uteliaisuudesta heidän elämänsä suhteen.

Kiva treenata. Joo, mutta yhtäkkiä luulin elämäni noloimman tilanteen koittaneen. Peilin edessä pystypunnerruksia tehdessä, tajusin, kuinka huono valinta tämä uusi hihaton treenipaita olikaan. Kainaloistani erottui juuri ja juuri orastava karvansänki. Näin huoleton en muista olleeni sitten aikoihin, ikinä. Tunsin, kuinka häpeänpuna levisi kasvoille ja toivoin muiden luulevan sen olevan painojen heiluttelun ansiota. Vieressäni treenaava nainen arvatenkin huomasi, mistä oli kyse ja katsoi minuun osaaottavasti. Hän jatkoi reippaana omaa pystypunnerrustaan ja kuinka ollakaan, sänkisin kainaloin. Tervetuloa DDR:ään. Otan tästä silti opikseni...

Joulukalenteri avautuu

Mitä sieltä löytyy?

Vaikea herääminen. Se on näillä leveyksillä enemmän sääntö kuin poikkeus.
Aamupalaksi sähköpostia ja ruisleipää. Juomana vahvaa kahvia.

***
Nämä alkavat olla aikoja, jolloin kyllästytän itseäni ja kaikkia muita ympärilläni olevia olemalla hidas, tympeä, tyhmä ja pahanhajuinen. Sanat luistelevat karkuun. Kirjoitan neljä sanaa, deletoin niistä kolme. Ajattelen sanovani jotain, mutta en jaksa avata suutani. Viimein kun avaan sen, ajatus on jo poissa. Puhun vain tarpeelliset. Pärjään melko pitkälle näillä sanoin:

- Herätys. Aamupalalle. Kouluun.

Tässä välissä on päivä. Iltapäivällä ja illalla:

- Syömään. Läksyt. Seitsemäksi kotiin. Pesulle. Nukkumaan.
***

Tätä juuri tarkoitan. Itsekin kyllästyn kohta kuoliaaksi omiin juttuihini ja ajatuksiini.
Menkää pois.

(Tunnen tällä hetkellä vastustamatonta halua tuhota kaiken kirjoittamani.)