31.5.05

Miestä pannaan, halvalla

Bussiin nousi joukko ulkomaalaisia opiskelijoita matkatavaroineen. Pysäkillä he jättivät haikeat jäähyväiset suomalaisille ystävilleen. Espanjalaiset miehet kyynelehtivät vuolaasti ja sopertelivat jotain ikuisesta ystävyydestä. Suomalaiset miehet ottivat tämän kaiken hyvin tyynesti. Ei itkua, ei liioiteltua ikävää. He tarjosivat vain jämäkkää kädenpuristusta, mutta joutuivat lopulta antamaan periksi tunteidensa armoilla heittelehtiville ystävilleen, joille jäähyväiset eivät ole mitään ilman halauksia ja poskisuudelmia.

Suomalainen mies ei tunteile turhaan. Ei itkua. Iloakaan ei ole syytä näyttää liian pröystäilevästi. Etteivät muut tulisi kateellisiksi. Järkevyys ja asiallinen suhtautuminen, ennen kaikkea. Naisille voi sanoa joskus jotain nättiä ja olematonta, huvikseen. Joku voi humalapäissään erehtyä sanomaan enemmänkin. Lausumaan runoja ja laulamaan itsekeksimiä lauluja.

Suomalaisella miehellä on periaatteita. Sähköposteihin ja muihin viesteihin ei yleensä vastata, jos niissä ei esitetä selkeää kysymystä, johon voi vastata kyllä tai ei. Minäkin lähetin pari viikkoa sitten tekstiviestin, jossa toivottelin onnea illan keikalle. Ajattelin, että vastauksena olisi tullut edes kiitos. Eipä tullut. Olkoonkin, että näin parin viikon jälkeen kasvotusten keskustellessa kuulin keikan menneen loistavasti. Aiemmin vastausta toivoessa olisi kai pitänyt kysyä, aikooko hän soittaa illalla hyvän keikan.

Suomalainen mies luulee, että näin on hyvä.

30.5.05

Idässä kaikki on toisin

Lauantaina olin kuuntelemassa rokkia. Keikan jälkeen tuntematon HC-punkkari tuli luokseni ja sanoi, että muistaa minut muutaman viikon takaiselta keikalta. Mietin kiivaasti, josko tuntisin ihmisen. En tuntenut, eikä hänkään muuta väittänyt. Kunhan vain muisti nähneensä minut. Emme edelleenkään tunne toisiamme edes nimeltä, mutta sain kutsun kuuntelemaan paria HC-bändiä. Ilmaiseksi. Tuskin tällä kertaa menen. Toki avoin suhtaumiseni kaikenlaiseen musiikkiin ei ole hävinnyt mihinkään.

***

Muuten. Sanonpa vain, että euroopan itälaidalla ajatus tuntuu kulkevan täysin odottamattomia reittejä. Käytämme englantia näennäisesti yhteisenä kielenä. Ja enimmäkseen paskan jauhamiseen.

Lyhyesti

Petturuus on säälittävää.

29.5.05

Hengetön

Sitä kuvittelee olevansa toiselle ihmiselle jotain. Niin, että voisi tehdä melkein mitä vain sen toisen puolesta. Olisi valmis muuttamaan elämänsä suuntaa. Vain sen toisen vuoksi. Silti kerta kerran jälkeen huomaa olevansa vain mitätön paskapilkku, ei kukaan. Se tekee surulliseksi.

28.5.05

Tässäpä tämä

Olen päivittäin seurannut joen liikkeitä. Melkoisen korkealla näyttää vesi olevan.

Ympärillä on yhtäkkiä hirmuisesti vihreää. Jähmeän kevään jälkeen virtaava vesi ja kohisten kasvavat lehdet vaikuttavat aggressiivisilta. Kauhealla kiireellä pusketaan elämä esiin mullasta, silmuista ja asfaltin raoista.

Kesän odottaminen on turhaa. Aina se sieltä joka vuosi on tullut, mennyt ohi muutamassa viikossa. Kahden käden sormin ovat laskettavissa ne hikiset päivät, joiden muistoja vaalitaan kuin kalleinta aarretta seuraavan kylmän jakson ajan.

Silti.
Tänä kesänä aikomukseni on ripustaa parvekkeelle kukka-amppeli.

25.5.05

Kampaajan tuolissa

- Ota latvoista jonkun verran, sitten tästä sivulta ja leikkaa kiva otsatukka
-
No joo, mää katon täältä takaa sopivan verran
-
Niin, ja sitten se otsis pitää leikata tästä jotenkin näin
-
Joo
-
Ja sitten sitä ei saa ohentaa
-
Jaa, eikö tämä tunnu susta liian raskaalta
-
Ei
-
....
-
Luonnonkihara ei pysy muuten aloillaan. Tai enhän minä ole ammattilainen, mutta kokemuksen perusteella tuntuu, että...
-
Niin se voi olla, joo. Pysyy paremmin, eikä sulle kyllä sellanen leidimalli sopiskaan.
-
....
-
Onko sulla ollu aina pitkä tukka?

Hiusten leikkaaminen on kuin jättäisi itsestään kaikki kuluneet ja huonot asiat taakse. Kaiken raskaan, jota on vetänyt perässään kuukausia, vaikka on tiennyt jo kauan, että on aika päästää irti. Joitakin asioita jää silti ikävöimään, toisin kuin niitä hiustuppoja kampaamon lattialla.

24.5.05

Ehkä ainoa kesäpäivä

Tämä alkaa tuntua jo kesältä. Aamulenkillä ollessa askel oli keveä, vaikka sadekuurot ehtivät kastella minut läpimäräksi muutamaan kertaan. Silti aurinko paistoi.

Ilmassa tuoksuu kesä. Haluaisin jo tehdä kaikenlaisia kesäasioita. Parvekepuutarhanikin on alkanut itää, vaikka luulin olevani jo auttamatta myöhässä kylvöntöissä. Ei kai pitäisi innostua liikaa, eikä elää tulevaisuudessa. Loppuviikon sääennuste ei näytä enää niin riemukkaalta kuin nyt. Tällaiset kesäiset päivät ovat kuulema vain maistiaisia, koska kesän voi odottaa alkavan vasta 10. kesäkuuta jälkeen. Sanoo vanha kansa ja minun mummu.

Yritän unohtaa tulevaisuuden ja pidän tämän päivän tunteen itselläni. Sen kruunaa Ville Leinonen & Valumo. Hieno orkesteri. Pidän kovin tästä viimeisimmästä.

23.5.05

Pikajuoksija

Lauantaina eläydyin täysillä kummitädin rooliin. Pelasin palloa vailla minkäänlaisia sääntöjä ja ihastelin käsittämättömän näköisiä duplolegorakennelmia, joita eteeni kannettiin tasaiseen tahtiin. Välillä join kahvia ja kehuin takapihan terassia sekä tulevaa uutta autotallia. Samalla kuulin, että ikäiseni nuorukainen oli hyväillyt vaimoaan puukolla. No, sattuuhan sitä. En kyllä ymmärrä, miksi vaimo on kiitollinen tästä huomionosoituksesta.

***
Sykemittarista on patteri loppunut. Jo kolme viikkoa sitten. Olen mittarin orja. Juokseminen ilman sitä tuntuu oudolta. Nykyihmisellä ei ole mitään oikeaa syytä juoksemiseen. On oltava jokin väline, joka kertoo, milloin voi lopettaa. Ei ole tarvetta pakenemiseen. Minä tosin olen kerran paennut karhua. Vaati suunnatonta lujuutta pitää jalat kurissa, kun tuijotin muutaman kymmenen metrin päässä seisovaa mesikämmentä. Poistuessani vähin äänin paikalta, toistelin vain mielessäni isäni antamaa neuvoa karhun kohtaamisen varalle ja pakotin itseni kävelemään niin kauan, että näköyhteyttä minun ja otuksen välillä ei enää ollut. Siinä vaiheessa nopealla pakenemisella ei kai ollut enää merkitystä, mutta jalkani eivät totelleet muuta käskyä. Taisi tulla juostuksi elämäni nopein kilometri.

***
Lauantaina jouduin kuuntelemaan Tapani Kansaa. Nyt on jo maanantai kääntymässä tiistaiksi ja yritän jättää tämän kokemuksen taakseni, mutta vaikeaa se on.

21.5.05

Fysioterapeutilla

Yritin houkutella tytärtäni ulos. On kuulemma ulkoillut jo; käveli parkkipaikalta kauppaan ja takaisin autoon. Kohta raahaan hänet pakolla katsomaan voimalla virtaavaa jokea.
***
Kävin eilen ensimmäisen kerran elämässäni fysioterapeutilla. Tehtiin tutkimus, todettiin lihasten olevan vasemmalla aivan jumissa. Ja sitten rusautettiin. Olin pillahtaa itkuun. En kivusta vaan siitä, että tuntematon ihminen tulee, ottaa syliin ja tekee yhtäkkiä jotain selittämättä. Ääni oli juuri sellainen kuin voi kuvitella ruksautettavasta nivelvälistä lähtevän äänen olevan, eli hieman elastinen ja kumea. .

Käsittelyn jälkeen olin pahoinvoiva, mutta huojentunut. Ei koskaan enää mitään tällaista. Hetken kuluttua kuulin, että tämä oli vasta tarkastuskäynti. Hoito alkaa ensi viikolla.

Nyt pitäisi pari kertaa päivässä "rentoutua" keltainen kumipallo yläselän alla.

Opetus olkoon tämä: harrastakaa ihmiset liikuntaa, olkaa reippaita ja suoraselkäisiä. Muistakaa hyvä ryhti ja palleasta lähtevä hengitys. Pitäkää mielenne tasapainoisena ja keskittykää siihen mitä kulloinkin teette. Älkää antako periksi sielustanne ruumiiseen kaikuvalle laiskuudelle.

Helppoa kuin mitä, eikö?

20.5.05

Minä - maailman keskipiste

Kiire ja isojen asioiden hallitseminen on raskasta. Ei ehdi, eikä jaksa ajatella tai kirjoittaa. Henkilökohtainen elämäni on ollut tällä ja viime viikolla olematonta. Välillä minua suorastaan rakastetaan ja pian taas saan kämmenen täydeltä paskaa. Se, että riehun kodin ulkopuolella kuin mielipuoli, tekee minusta myös kotona maanisen. Siivoan ja järjestelen paikkoja alituiseen. Nukun levottomasti. Monet asiat ärsyttävät. Tekisi mieli huutaa, polkea jalkaa ja haistattaa kaikille typeryksille. Kuten niille vanhoille, perversseille ukoille, jotka istuvat päivästä toiseen lähikaupan pihapenkillä ja yrittävät olla hauskoja ohikulkeville naisille. Eilen kuulin olevani ”komia tyttö”. Seuraavaksi kuulin vain jotain matalaa supatusta ratsastussaappaistani ja päälle syvältä keuhkojen riekaleista röhöttävää naurua. Jos olisivat nuorempia olisin käynyt sanomassa muutaman sanasen, mutta pitäköön vanhat ukot huvinsa. Kuolevat kuitenkin pian. Ja minkä minä sille voin, että olen niin mielettömän hyvännäköinen ratsastuskamppeissa.

Viikonloppuna aion lopettaa vouhotuksen ja alkaa elämään kuin ihmiset ainakin. Aion unohtaa isot asiat ja keskityn kummipojan lauantaiseen syntymäpäiväjuhlaan tai harmittelemaan teevalintaa, jonka tein vain pakkauksen luoman mielikuvan perusteella. En oikeasti pidä kookosteestä, mutta unohdin sen tuijottaessani pakkauksen kuvaa Rio de Janeiron Kristus-patsaasta, joka oli sävytetty tunnelmaan sopivin värein. Ihminen on heikko. Nyt olin niin heikko, etten tunnista itseäni. Jos haluaisin viikonloppuna keskittyä vielä mitättömämpiin asioihin, voisin kehittää henkilökohtaisen kriisin poskeani uhkaavasta finnistä. On niin, että tähän astisen elämäni kaikki finnit on laskettavissa vasemman käden sormin ja nyt tämä mahdollinen tulokas yrittää vielä mukaan. Kamalaa. Ei heikko ihminen tällaista kestä.

Muuten, mitä tunnollinen, kasvatustehtävästään huolehtiva kummi voi ostaa lahjaksi 2-vuotiaalle?

Se on nähty

Pää kääntyy jälleen. Ei vielä aivan entisen veroisesti, mutta melkein. Äkilliset liikkeet edelleen vihlovat, mutta niitä ei parane tehdä. Siunattuja olkootten lihasrelaksantit.

***
Minä ja muu perhe näimme eilen Star Wars III: Sithin koston. Viihdyin kovasti elokuvaa katsoessani, vaivaannuin ainoastaan muutamassa kohdassa. Sanoisin, että tämä oli paras noista kolmesta uudesta. Koska en ole mikään star wars -puristi, annan tähtiäkin reilusti neljä.

***
Tarkennettakoon tässä vaiheessa, että yksi tähti tulee vain ja ainoastaan Taivaankulkijan silmäpussien vuoksi. Olen heikkona niihin.
Parhaat silmäpussit:
1. Tobey
2. Robert Downey Jr.
3. Taivaankulkija

***
Elokuvateatteri ei ollut täysi. Hassua, sillä Episodi I:stä katsoin Tampereen Plevnan täpötäydessä teatterissa. Silloisessa ensi-illassa näkyi jopa erilaisiin asuihin pukeutuneita faneja. Tunnelma oli odottava ja jännittynyt.

Toisaalta, ensimmäisen episodin jälkeinen pettymys tuntui kovin karvaalta. Kakkosta en jaksanut katsoa kuin kerran. Senkin kiemurrellen.

Eilinen olo oli kuin mikä tahansa elokuvaa katsomaan mennessä. Ensi-iltatunnelmasta ei ollut tietoakaan, eikä kukaan ollut pukeutunut jedikaapuihin. (Olisi ollut aika hassua, jos jollakulla olisi ollut vaikka se kuuluisa kypärä päässään..) Koska tällä kertaa odotuksia ei ollut nimeksikään, ei niitä voinut myöskään muuta kuin ylittää.

16.5.05

Toinen öinen mielikuva ja päänsisäisiä ääniä

Viime yönä nukuin äärettömän huonosti. Tuntuu, että tuskin ollenkaan. Neljän aikaan havahduin siihen, että ovikello soi. Jäin jähmettyneenä odottamaan, josko se soi uudelleen. Eipä soinut. Eikä varmaan soinnut alunperinkään. Sängyssä maaten tuijotin oranssina ja punaisena hehkuvaa aamutaivasta. Vielä olisi ollut kaksi tuntia aikaa nukkua, mutta ei siitä tullut mitään. Paljon ajateltavaa. Odotin kuuteen asti, että herätyskello antoi luvan nousta ylös.

Öinen mielikuva

Havahduin yöllä -yllätys, yllätys!- kipuun. Ilmeisesti käänsin kylkeä liian rivakasti, eikä niska oikein pitänyt siitä. Jäin hetkeksi valvomaan ja yhtäkkiä mieleeni nousi selkeä mielikuva itsestäni 74-vuotiaana. Istuin pyörätuolissa, tuijottelin palvelutalon ikkunasta ulos, kuolasin suun oikeasta reunasta. Ylläni oli viltti, sylissä kutimet. Hiukseni olivat hopeanharmaat, nutturalla.

Kipu vanhentaa.

Tiedän nyt mistä on kyse. Haluan jakaa tämän tiedon kaikille, koska ilmeisesti vaiva ei ole kovin harvinainen. Kärsin kierokaulaisuudesta (torticollis), joka liittyy niin lihasjänteisiin kuin kaularangan välilevyihin. Tämän pitäisi mennä muutamassa päivässä ohi. Jollei mene, syy voi olla jokin seuraavista:
Parkinsonin tauti
(Kaula)syöpä
Puristunut hermo
Revähtänyt lihas
Kaularangan välilevyn liikahdus

Ei ihme etten muista miten tähän on tultu, koska selkeää syytä tähän tilaan ei ole.

En pysty näköjään ajattelemaan vieläkään mitään muuta. Mitenhän sitä sitten mummona pärjää? Lauantaina muuten eräs espanjalainen nainen ihmetteli kovasti missä täällä Suomessa piilotellaan vanhuksia, koska heitä ei näy katukuvassa.
***
Ja lopuksi vielä irrallinen heitto. Eilisellä kotimatkalla keksimme tyttäreni kanssa (huonoja) vitsejä. Aivan vahingossa keksin melko hyvän heiton (tämä nauratti ainakin 10-vuotiasta):

- Mitä liikennemerkki sanoi toiselle?
- No?
- Rajoita vähän.

Ehe.

15.5.05

Kotio päin

Olen Torniossa. Ilma on mitä aurinkoisin, joskin tuulinen. Lähden kohta ajelemaan kotiin.

Ja jälleen kerran on todettava vanha totuus; matkailu pidentää ikää.
Toinen totuus, jota olen tässä viikonlopun ajan tutkistellut sydämessäni kertoo, että kivulla on tarkoitus ja merkitys. Se keskittää ajatuksia, pakottaa tutkimaan asentoja ja suusta ulos tulevia äänteitä. Kipu ja keskittymiskyky ovat lähekkäin.

14.5.05

Ruumiin kurjimus

En saa millään päähäni missä tai miten onnistuin eilen venäyttämään kaulani. Pään kääntäminen sattuu ja vihloo vimmatusti. Siispä istun, seison ja kävelen jäykkänä katse eteenpäin suunnattuna. Vilkaisu sivusuuntiin kääntää koko yläruumiin. Nyt kai olisi paikallaan sellainen kaulatuki, jota näkee huonoissa komedioissa ja koliikkivauvojen vanhemmilla.

Hyvää tämänhetkisessä olotilassa on se, etten voi keskittyä mihinkään muuhun kuin mahdollisimman kivuttoman asennon etsimiseen ja sellaisessa pysymiseen. Kaikki muu on turhaa.

Niin että jos joku törmää Kemin sarjakuvafestivaaleilla rentoon rautakankeen, se lienen minä.

12.5.05

Kurkkua kutittaa

En ehdi imuroida. Tämä kostautuu allergisena oireiluna. Kurkkua kutittaa, silmiä kirveltää ja nenä vuotaa. Allergialääkkeet väsyttävät.

Kotimme pölymäärästä kertoo jotain se, että tyttäremme oli kirjoittanut nimikirjoituksensa televisioruutuun. Tämä on varsin tavatonta, sillä olen yleensä varsin siisti ihminen.

Pitkän kevään jälkeen yritän opetella paluuta yhteiskunnan ja ihmisten normaaliin päivärytmiin. Voimille ottaa.

Kiire on perseestä.

11.5.05

Kun on niin sitten on

Toisinaan havahtuu suunnattomaan vitutukseen. Niin tänäänkin. Sitä aiheuttavat ihmeelliset ystävät, mammarit, hymistelijät ja lässyttäjät, monimutkaiset asiat ja niiden kääntyminen päälaelleen. Jos en olisi fiksu aikuinen, huutaisin ja räyhäisin. Olen kiroillut salaa kotona, mutta ainoana yleisönä ovat olleet kissat, eikä niitä kiinnosta. Saatana.

10.5.05

Puolueellinen maku

Kun katsoo muutaman amerikkalaisen elokuvan peräkkäisinä päivinä, alkaa maailma näyttää tuskaiselta. Koska ei-amerikkalainen elokuva on jo odotuksellisesti aina parempi, niin tämä oli sielulle hunajaa. Usko elokuviin säilyi. Joku vielä osaa tehdä niitä. Kaunis oli. Tunteisiin vetoavia kohtauksia. Ajattelen sitä vieläkin.

Olen puolueellinen. Minusta melkein kaikki elokuvat, joissa puhutaan espanjaa, ovat hyviä. Jos mukana on vielä Gael García Bernal, niin tarina saa olla ihan mitä sontaa tahansa.

Lunta, lunta

Pitihän se arvata, että kesärenkaiden vaihto tuo mukanaan lumisateen, tuiskun ja tuiverruksen. Missä aurinko? Missä lämpö?
***
Hain aamulla polkupyöräni korjaamosta. Koko talven olen kävellä lämpsytellyt tai toisinaan huristellut autolla paikasta toiseen. Siinä on tottunut kulkemaan tietyn matkan tietyssä ajassa; kulkuvälineen vaihtuessa aikatauluja on hivenen tarkistettava.
***
Tein tässä taannoin uskontotestin. Tein sen nyt uudelleen. Ensimmäisellä kerralla olin buddhalainen, toisella agnostikko. Niin se vain näköjään menee; mieli vaihtuu ja vastaukset muuntuvat sen mukaan. Jotain samaa molemmilla kerroilla vastauksissa oli; kummassakin testituloksessa heti toinen vaihtoehto oli islamilaisuus. Kolmen kärkipään muodostivat molemmilla kerroilla buddhalaisuus, islamilaisuus ja agnostismi (tai agnostisismi). Kristinusko oli molemmilla kerroilla aika häntäpäässä, mikä hivenen kummastutti. Olenhan sentään kastettu ja kuulun kirkkoon. Virsiäkin on tullu veisattua vaikka kuinka.
***
Voi olla, että päivitystahtini hiljenee. Tai sitten ei.
Yritän aloitella töitä, mikä voi vaikuttaa kirjoituksiini.
Tai sitten ei.

Nähtäväksi jää.

4.5.05

Instrumenttivalikoima*

Silmissä näkyy punaisia pilkkuja ja tuntuu, että kallon luut resonoivat koko loppupäivän. En tee kuolemaa. Olen vain soittanut bassoa. Liika on liikaa yhdellä kertaa näin kymmenen vuoden jälkeen.

Basson ääni on silti miellyttävä. Pehmeä. Ajattelin, että sellainen jykevä ja turvallinen. Vakaa, soittaessa voisi vaikka meditoida. Ei lainkaan levoton, kuten es-klarinetin ääni. Minusta ei olisi soittamaan sellaista tinapilliä, joka kuulostaa enemmän kiukkuiselta pikkupiskiltä kuin kauniilta klarinetilta. Pienet ihmiset soittakoot pieniä soittimia ja isot isoja. Jaa. Tällä logiikalla minun pitäisi kai sitten siirtyä kontrabassoon tai timpaniin.

Huomenna en soita. Päivällä on luvassa hevosurheilua ja illalla rokkia.

*Sana vaati muutaman tarkistuksen, että konsonantit ovat oikeassa järjestyksessä. Vähän sama juttu kuin sanoissa antropologia tai Ljubljana. Ystäväni on kotoisin tuosta kaupungista ja juuri kun vuosien harjoittelun myötä opin kirjoittamaan kaupungin oikein ilman ylimääräisiä konsonanttitarkistuksia, hän menee ja muuttaa uuteen paikkaan. Nykyisen asuinpaikan nimeä en uskalla sanoa ääneen ja kirjoittaminenkin on niin ja näin. Sen olen pannut merkille, että ensimmäisessä tavussa on neljä konsonanttia. Peräkkäin.

Kesää ja parempia aikoja odotellessa

Nyt sitä sadetta riittää. Silti ottaisin mieluiten aurinkoista. Kiitos. Kaksi vuotta sitten tähän aikaan matkustelin pitkin poikin aurinkoista Peloponnesosta, viime vuonna tähän aikaan Knossoksen rauniot siintelivät jo mielessä. Aurinkoa ja lämmintä. Sitä kalpea ruumis ja sielu halajaa. Katselin itseäni peilistä ja ei voi kuin ihmetellä, että niin se on syksyn viimeiseltä matkalta hankittu rusketuskin vain haalistunut muisto. Kirjaimellisesti. Olen kuin liitujauhossa kierriskellyt. Valkoinen, kuin raato. Saisihan sitä purkista väriä pintaan, ainakin sen verran, että vastaantulijat luulisivat maksatulehduspotilaaksi. Ei kiitos, kuitenkaan. Tyydyn odottamaan niitä kesän kahta aurinkoista hellepäivää.

Laulattaa

Huomenna lähden Vaasaan laulamaan. Aikoinaan ajattelin piipahtaa samalla matkalla Helsingissä. Ajatus tyrehtyi karttaa vilkaistessa; Helsingistä on matkaa Vaasaan 419 km. Se siitä piipahtamisesta.

Trallalaa.

3.5.05

Seula meni tukkoon

"Blogosfääri on kuin lumisade, josta joskus jää ihmettelemään yksittäistä hiutaletta." Näin runoili Hanskajalka.
***
Iltapäiväni kuluksi kävin läpi blogilistaa. Aluksi ajattelin hakuammunnalla etsiä uutta luettavaa päivän pamaukseeni (tätä vanhaa versiota ollaan kai lopettamassa). Metodi osoittautui riittämättömäksi, sillä yksikään satunnainen linkkaukseni ei sattunut miellyttämään lukusilmääni. Siispä sain suuruudenhullun ajatuksen käydä läpi kaikki blogit, jotta varmasti löytäisin mieluista luettavaa.

Eihän siitä mitään tullut. Aloitin aasta, pääsin aavistukseen saakka ja hyydyin. Niitä on aivan liikaa. Palasin tutun top-listan pariin. Josko sieltä löytyisi uusia tuttavuuksia. Jaahas, mitäs täältä s-kirjaimen takaa löytyy; sukulaisblogeja! Pala maailmaani vaikuttaa kiinnostavalta, joskin fontti on kovin tuhruisen pientä koneellani. Khiloutakin voisi kenties lukea, ainakin teksti on sujuvaa.

Miten tästä eteenpäin?
Haluaisin lukea blogia, joka on mielellään hyvin kirjoitettu. Kovin pitkiä sepustuksia krapulaisista sunnuntaiaamuista tai humalaisista hassutuksista en oikein tahdo sietää. Selkeä ulkoasu on etu, mutta ei pakko; nätti ei tarvitse olla. En ole kranttu myöskään sille, onko kirjoittaja bloggerin vaiko jonkin "häävimmän väen" palveluntarjoajan käyttäjä. Luen harvoin englanninkielellä kirjoitettuja nettipäiväkirjoja, mutta sehän kertoo vain omasta rajoittuneisuudestani.

***
Olisi todella mielenkiintoista lukea enemmänkin tuttujen ja ystävien nettipäiväkirjoja. En tunne kuin muutaman bloggaajan henkilökohtaisesti. Olen yrittänyt houkutella veljeäni kirjoittajaksi, mutta ei. Kovin kiinnostaisi myös kälyni elämä ja kirjoitukset. Toisaalta, ehkä koko homma menisi liian sisäsiittoiseksi.

No niin. Tähän tyssäsi aktiivisuuteni tämän asian tiimoilta. Ajatukset lähtivät omille teilleen jo puoli tuntia sitten. Lopetan ennen kuin kirjoitan vieläkin sekavampaa tekstiä.

Äänimaisema

Syksyllä keskustaan muuttaessamme yritin etukäteen ajatella millä tavalla kotimme äänimaisema tulee muuttumaan. Suhtauduin lähes neuroottisella pelolla ikkunastamme vyöryvään liikenteen meteliin. Pelko osoittautui myöhemmin turhaksi, jopa täysin naurettavaksi. Eihän Rovaniemen kokoisessa kaupungissa ole meteliä nimeksikään.

Muutosta huolimatta kotini äänimaisema muistuttaa hyvin paljon aikaisempaa. Musiikki tai tv pauhaa, toisinaan kuuluu puhetta, pesukoneen jylisee tai astianpesukone hyrisee. Usein on täysin hiljaista, ainoastaan kirjan sivu kohahtaa kääntyessään.

Ainoa merkittävä muutos äänimaisemassa ovat Kemijoen lokit.
Ne aloittavat konserttinsa aamuvarhain. Muistuttavat keväästä, auringosta ja sulasta vedestä. Jostain syystä pidän niiden äänestä todella paljon.

2.5.05

Ahdistuksen maksimointi

Kun on synkkyyteen taipuvainen ihminen, niin tällainen päiväkausia jatkuva auringonpaiste saa mielen ja ruumiin aivan järkytyksiin. Ei siinä mitään, kunhan tähän vain ensin tottuisi. Kyllä minä silti mieluiten valitsen aurinkoisen ja lämpimän sään, sateisen ja kolean sijaan. Kun vielä muutama viikko edetään, niin minusta on oikein mainiota, että päivänvaloa on vuorokaudet läpeensä.

Vappua vietin haikeissa tunnelmissa. Hyvä ystäväni muutti perjantaina etelään. Välillä tuntuu, ettei tästä toivu lainkaan. Me jälkeen jäävät otimme vappuaattona muutaman maljan hänelle, joka ei ollut enää täällä. Makasimme talven kulottamalla nurmella ja itkeä tihruutimme kollektiivisen itkun, jota me kaikki olimme pidätelleet torstain jäähyväisissä. Jos muutaman sadan kilometrin etäisyys ottaa näin koville, miten käy, kun ystävä lähtee syksyllä Atlantin tuolle puolen. Loppuelämäksi. Kaikkea nainen tekee miehen vuoksi.

Näin maanantaina. Taidanpa puhaltaa huvikseni muutaman äänen bassopillistä.