Pikajuoksija

Lauantaina eläydyin täysillä kummitädin rooliin. Pelasin palloa vailla minkäänlaisia sääntöjä ja ihastelin käsittämättömän näköisiä duplolegorakennelmia, joita eteeni kannettiin tasaiseen tahtiin. Välillä join kahvia ja kehuin takapihan terassia sekä tulevaa uutta autotallia. Samalla kuulin, että ikäiseni nuorukainen oli hyväillyt vaimoaan puukolla. No, sattuuhan sitä. En kyllä ymmärrä, miksi vaimo on kiitollinen tästä huomionosoituksesta.

***
Sykemittarista on patteri loppunut. Jo kolme viikkoa sitten. Olen mittarin orja. Juokseminen ilman sitä tuntuu oudolta. Nykyihmisellä ei ole mitään oikeaa syytä juoksemiseen. On oltava jokin väline, joka kertoo, milloin voi lopettaa. Ei ole tarvetta pakenemiseen. Minä tosin olen kerran paennut karhua. Vaati suunnatonta lujuutta pitää jalat kurissa, kun tuijotin muutaman kymmenen metrin päässä seisovaa mesikämmentä. Poistuessani vähin äänin paikalta, toistelin vain mielessäni isäni antamaa neuvoa karhun kohtaamisen varalle ja pakotin itseni kävelemään niin kauan, että näköyhteyttä minun ja otuksen välillä ei enää ollut. Siinä vaiheessa nopealla pakenemisella ei kai ollut enää merkitystä, mutta jalkani eivät totelleet muuta käskyä. Taisi tulla juostuksi elämäni nopein kilometri.

***
Lauantaina jouduin kuuntelemaan Tapani Kansaa. Nyt on jo maanantai kääntymässä tiistaiksi ja yritän jättää tämän kokemuksen taakseni, mutta vaikeaa se on.