Minä - maailman keskipiste

Kiire ja isojen asioiden hallitseminen on raskasta. Ei ehdi, eikä jaksa ajatella tai kirjoittaa. Henkilökohtainen elämäni on ollut tällä ja viime viikolla olematonta. Välillä minua suorastaan rakastetaan ja pian taas saan kämmenen täydeltä paskaa. Se, että riehun kodin ulkopuolella kuin mielipuoli, tekee minusta myös kotona maanisen. Siivoan ja järjestelen paikkoja alituiseen. Nukun levottomasti. Monet asiat ärsyttävät. Tekisi mieli huutaa, polkea jalkaa ja haistattaa kaikille typeryksille. Kuten niille vanhoille, perversseille ukoille, jotka istuvat päivästä toiseen lähikaupan pihapenkillä ja yrittävät olla hauskoja ohikulkeville naisille. Eilen kuulin olevani ”komia tyttö”. Seuraavaksi kuulin vain jotain matalaa supatusta ratsastussaappaistani ja päälle syvältä keuhkojen riekaleista röhöttävää naurua. Jos olisivat nuorempia olisin käynyt sanomassa muutaman sanasen, mutta pitäköön vanhat ukot huvinsa. Kuolevat kuitenkin pian. Ja minkä minä sille voin, että olen niin mielettömän hyvännäköinen ratsastuskamppeissa.

Viikonloppuna aion lopettaa vouhotuksen ja alkaa elämään kuin ihmiset ainakin. Aion unohtaa isot asiat ja keskityn kummipojan lauantaiseen syntymäpäiväjuhlaan tai harmittelemaan teevalintaa, jonka tein vain pakkauksen luoman mielikuvan perusteella. En oikeasti pidä kookosteestä, mutta unohdin sen tuijottaessani pakkauksen kuvaa Rio de Janeiron Kristus-patsaasta, joka oli sävytetty tunnelmaan sopivin värein. Ihminen on heikko. Nyt olin niin heikko, etten tunnista itseäni. Jos haluaisin viikonloppuna keskittyä vielä mitättömämpiin asioihin, voisin kehittää henkilökohtaisen kriisin poskeani uhkaavasta finnistä. On niin, että tähän astisen elämäni kaikki finnit on laskettavissa vasemman käden sormin ja nyt tämä mahdollinen tulokas yrittää vielä mukaan. Kamalaa. Ei heikko ihminen tällaista kestä.

Muuten, mitä tunnollinen, kasvatustehtävästään huolehtiva kummi voi ostaa lahjaksi 2-vuotiaalle?