Hyvin rullaa

Tänään oli merkittävä ilta, sillä rullaluistelin ensimmäistä kertaa elämässäni. Aika useinhan sitä tulee elämän aikana tehtyä asioita ensimmäistä kertaa, mutta tätä nimenomaista harrastetta olin suunnitellut jo poikkeuksellisen pitkään, kehitellyt mielessäni sekä kauhuskenaarioita että unelmoinut vauhdikkaasta ja urheilullisesta, uudesta minästä.

Olihan se välillä aika räveltämistä. Yritin viestittää vastaantulijoille ilmeilylläni jotain sellaista kuin "olen ensimmäistä kertaa rullilla, ei minusta kannata välittää, mutta voisitko silti pysytellä varmuuden vuoksi kolmen metrin päässä, ja pidä se koira visusti kiinni lyhyessä narussa, sillä en ole vieläkään oikein varma kuinka näillä oikein jarrutetaan." Tämä kaikki muutamassa sekunnissa ja vain pelkällä ilmeellä.

En kaatunut kertaakaan, se tässä mainittakoon. Koko touhu olikin paljon helpompaa kuin olin etukäteen pelännyt, eikä läheskään niin mukavaa. Olihan se ihan mukavaa, mutta ei niin. Ehkä tuohonkin lajiin täytyy ensin tottua ja opetella ennen kuin se alkaa tuntua omalta.

Sitä paitsi vaikka haluaisin nyt aivan hullun lailla sijoittaa uusiin luistimiin, olisi se erittäin epäreilua muita perheenjäseniä kohtaan, sillä minullahan on ainoana perheessä toimiva pyörä. Ja lisäksi lupasin ostaa rullaluistimet tyttärelleni jo vuosi sitten.

Ehkä sitten mummona. Rollaattorissakin on kyllä pyörät.

Kun on valmis

Saadakseni vähän fiilistä nostatettua pääni sisällä, on kai oikein käytävä läpi mitä kaikkea se tarkoittaa kun valmistuu.

1) Enää ei tarvitse vaivautua sukulaisten ahdistellessa valmistumiseen liittyvistä kysymyksistä. On hienoa sanoa, että "ikuinen" opiskelu on ohi.

Siinä vaiheessa kun puhe kääntyy tulevaisuuteen, töihin tai työnhakuun, voi alkaa puhella ympäripyöreitä tulevasta väitöskirjasta. Se hiljentää useimmat. Puolet sukulaisista ei ehkä tiedä mitä se konkreettisesti tarkoittaa, mutta eivät uskalla kysyä. Lopuilla saattaa olla aavistus, että kyseessä on bluffi, mutteivät paljasta sitä koska pelkäävät paljastavansa muka oman typeryytensä.


2) Voi hakea töitä "pätevänä", ainakin niihin työpaikkoihin, joissa etsitään "soveltuvaa ylempää korkeakoulututkintoa" omaavaa ihmistä.

Muita työpaikkailmoituksia onkin turha katsella. Insengööri en ole, tal.hal. ei luonnu. Ylikoulutetuksikin saatetaan monin paikoin solvata. Vaatemyyjäksi tai kassaksi on turha haaveilla.

3) Voi ainakin vähän keekoilla. Mutta vain vähän ja sopivissa piireissä. Nyt vielä toistaiseksi hävettää.

4) ?

Siinäpä se.

Akateemisen kuivakkaa kuten asiaan sopii

Eiliseen mennessä en ollut koskaan ollut publiikissa, itse asiassa en ollut koskaan kuullutkaan sellaisesta ennen kuin se sattui omalle kohdalle. Ja pitihän se tietysti käydä kokemassa, vaikka todistuksen olisi toki voinut tilata kotiin myös postitse.

Ihmiset olivat yllättävän hyvin pukeutuneita. Näin jälkeenpäin ymmärrän, ettei sen olisi pitänyt olla yllätys, sillä onhan se nyt juhlallista saada todistus. Olin kai jo unohtanut mitä se merkitsee. Tunsin itseni nuupahtaneeksi ja rähjäiseksi kaikkien kampausten, korkkareiden, kapeaolkaimisten pukujen ja hartiahuivien keskellä.

Tilaisuus järjestettiin arkisehkosti luentosalissa. Paikalla oli kaksi ihmistä tiedekunnasta ja tietysti todistusta janoavat perheineen. Minun henkisenä tukenani oli ystäväni ja tuubastakin tuttu Inka.

Pienehkön puheen jälkeen toinen tiedekuntayypeistä ystävällisesti otti pöydältä todistuksen, avasi sen ja ojensi toiselle, joka luki todistuksen saajan nimen ääneen. Laudaturin gradustaan saaneiden arvosana julkistettiin kaikelle kansalle, jolloin näiden urheiden saavutus palkittiin kohteliaalla läpytyksellä. Läp-läp-läp.

Hautajaisissa toimitaan samoin adresseja luettaessa. Paitsi ettei taputeta.

Tilaisuus kesti kymmenisen minuuttia, jonka jälkeen saimme kilistellä hienoa lasia toiset kymmenen minuuttia. Siinäpä se sitten olikin. Kyllä kannatti tulla.

***
Illalla juhlistimme jäljellä ja paikalla olevien samaa vuosikurssia olevien ystävien kanssa valmistumistani. Ruoka ja seura oli mitä mainiointa, toivottavasti pääsemme kokoontumaan samassa hengessä vielä monta kertaa.

***
Olo on vähän vaisu; tuntuu kuin olisin käynyt peruskoulun ja oikea opiskelu on vasta alkamassa.

Fill-in

Olin eilen keikkailemassa vuosien takaisen orkesterini kanssa. Olin ”fill-in” ja soitin kaiken sen, mitä muut klarinetistit eivät olleet huolineet. Tämä orkesteri on vuosien mittaan kokenut monia soittajavaihdoksia ja maailmanmyrskyjä, mutta kaksi vanhempaa soittajaherraa pysyvät aina mukana. Tuovathan he toki jatkuvuutta ja hyvää esimerkkiä nuorille, jotka nurkuen saapuvat viikottaiseen harjoitukseen.

Soittajien riveissä näkyi muutamia säväköitä nuoria (aikuisia!) miehiä. Koin hetkellisen täti-ikäistymisen tunteen, kun tunnistin heidän olevan niitä samaisia pikkupoikia, joille olen ollut äitinä ja isosiskona niillä monilla kerroilla, kun koti-ikävä yllätti heidät soittajien leiriviikonloppujen aikana.

Niinpä niin.

Miten tässä enää tietää mitä mieltä olla mistäkään asiasta?

Eilen tuli prisman dokumenttisarjassa kunnon tietopläjäys koskien geeniruokaa. Nyt on ainakin minulla sitten hirveän vaikea enää yhtäkkiä olla joko puhtaasti geeniruoan kannalla tai sitä vastaan. Taas yksi asia lisää, josta on otettava selvää ja oltava jotain mieltä. Voi kauhia.

Tuossa samaisessa dokumenttisarjassa kerrotaan muuten seuraavalla kerralla ötököistä, sitä seuraavalla -kuinka ollakaan- ötököistä, nimittäin tappajamehiläisistä. Dokumentteja minun makuuni.

Mielihyönteisiäni ovat muuten muurahaiset. Ei siinä mielessä, että pitäisin niitä vaikkapa lemmikkeinä, vaan minua kiehtoo esimerkiksi niiden uskomaton kyky organisoitua valtaviksi muurahaisyhdyskunniksi. Huippua. (Tässä kohden voisi englanniksi sanoa cool.)
***

Olin tänään hetken aikaa kahdeksanluokkalaisille "opinnonohjaaja". Voitte kuvitella miltä seuraava litania kuulostaa koulunkäyntiin totaalisesti kyllästyneestä kahdeksanluokkalaisesta pipopäästä; "Olen kohta kolmekymmentä, opiskellut tähän saakka ekaluokasta (v.1981)lähtien... plaaplaa..lukio..plaaplaa..käsi-ja taideteollisuusoppilaitos...plaaplaa...kuusi tai seitsemän vuotta yliopistoa...perinteentutkimus on oikeasti mielenkiintoista..plaa..historia auttaa ymmärtämään maailmaa..plaaplaa.. tutkijaksi ehkä...ei varsinaista ammattia. Että minun mielestäni ihmisten kyllä kannattaa opiskella."

Syvä hiljaisuus.

Joskus selittäessä tulee yhtäkkiä ummehtunut ja pölyinen olo. Tänään kävi niin.

Merimiespuku

Kaa-aaukaisista sukulaisista koostuva ryhmä lähti Teneriffalle. Aurinkoa ja tyypillistä suomalaista lomailua.

Näin elivät he huoneistohotellissa parisen viikkoa, nauttivat auringosta ja ulkomaanilmasta. Polttivat nahkansa ja kärsivät nestehukasta.

Myöhemmin kävi ilmi, etteivät he olleet käyneet kertaakaan ulkona syömässä. Syy? Ryhmän nuorin sukulainen ei ollut suostunut pukeutumaan varta vasten tällaista juhlahetkeä hankittuun merimiespukuun. Ei vaikka siinä oli tärkätty kaulus, iso rusetti ja shortsitkin sävy sävyyn. Katsokaas nyt kun ei sitä nyt hyvänen aika voi ulkomailla mennä t-paitasilleen syömään! Ihmisekki kattoo.

Poika jolle puku oli ostettu, oli tuolloin 9-vuotias.

Voitte vain kuvitella.
***
Tuohon nähden Inkan yksivuotiaalle kummilapselleen ostama shortsipuku on varsin sovelias asuste tulevaa kesää ajatellen.

Kummittelua

Kävin sunnuntaina kummipojan ensimmäisillä synttärijuhlilla. Joonas on ainoa kummilapseni, joten häntä tulee muistettua.Vein lahjaksi pienen shortsipuvun, jota hän toivottavasti käyttää tänä kesänä. Tuon ikäinen ei vielä itse perusta synttärilahjoistaan, onneksi. Poika vain naureskeli ja totesi, että ”plaa, plaa”. Ja kummitädillä särki päätä edellisillan boolitelun jäljiltä...(pojat panivat jamit pystyyn; vakuutin, että en laula, mutta enää en ole siitä niin varma...)

Männä kesänä kastetilaisuudessa pappi muistutti kummin tärkeästä tehtävästä. Pitää huolehtia lapsen kasvatuksesta ja olla tukena vanhemmille. Hohhoijaa, kuinkahan usein nämä toteutuvat oikeassa elämässä. Minä olen yrittänyt olla aktiivinen kummitäti, mutta mennäpä sotkeutumaan lapsen kasvatuksellisiin asioihin tai urkkimaan vanhempien jaksamisesta, niin vastaukset ovat nyreitä. Meillä päin ei ole ollut tapana ruikuttaa, eikä puuttua ihmisten asioihin (kylillä juoruilu on eri asia). Siihen kai minunkin on yritettävä sopeutua, vaikka tähän asti olen rimpuillut vastaan. Haluaisin olla ymmärtäväinen kummitäti. Sellainen, että poika voisi murrosikäisenä sanoa kavereilleen, että ”se on ihan rento tyyppi”.
***
Jos on rento tyyppi, niin ei tarvitse ottaa niin paljon paineita siitä kasvatusvastuun kantamisesta. Eikö niin?

Pitkähkö aika meni jo!

Sepä taas tuosta "tauosta". Tästähän tulee jo kohta huono vitsi. Mutta mitäs olen niin herkkänahkainen ja epä-itseluottavainen ihminen (tarkoittaa sanoa itsetunnollinen, mutta siis ilman, tai huonon sellaisen omaava. Auttakaa nyt vähän.. mikä se sana on?)

***
Onneksi minulla ei ole kesälomaa. Eipähän ole kesälomaongelmiakaan, kuten Kasan Markolla näyttää olevan. Tai siis hänen ongelmansa ei liity lomaan sinänsä, vaan näihin ulkoisiin puitteisiin, joissa ihmistä kidutetaan, eli kylmään säähän. Ja nyt en puhu kidutuksesta siinä merkityksessä josta siitä on puhuttu viime aikoina televitsioonissa, ja kuten Amnesty sen ymmärtää, vaan kidutuksessa arkikielen merkityksessä; eli ei tunnu kivalta.

Onhan se ikävää kun on kylmä.
Mutta kuten sanoin, onneksi ei ole kesälomaa.

Miltä kaikelta kesälomaton ihminen säästyy?
Eipähän ainakaan tarvitse raataa niska limassa sukulaisten päättymättömien kesämökkiprojektien parissa. Eikä kukaan "pakota" istumaan kylmässä ilmanalassa terassilla.
Säästyyhän siinä myös rahanmenolta, sillä eihän lomattomalla hyvänen aika ole aikaa kuljeskella kaupoilla kesävaatteista hypistelemässä. Toisaalta, koska ei ole kesälomaakaan, ei tarvitse kesävaatteita. Sitä paitsi, ainakin minun konttuurissani on viileää koko kesän.

Minun ei ainakaan tarvitse jonottaa helteellä yhdessäkään jäätelöjonossa, vuoristoratajonossa tai festarijonossa. En joudu myöskään hikoilemaan autossa, bussissa tai junassa pitkiä matkoja, sillä kuljen alle sadan metrin työmatkani kävellen.

Voin jotenkin hämärästi kuvitella kuinka rankkaa on olla lomalainen. Itse voin hyvällä omallatunnolla olla väsynyt työpäivän jälkeen, kun lomalaisella ei ole mitään järjellistä syytä olla esimerkiksi pitämättä kotia siistinä tai olla tekemättä ruokaa. Lomalaisen oletetaan olevan virkeä ja hyväntuulinen, kun taas kesätyöläinen saa olla pahalla tuulella vähemmästäkin.

***
Jos tuosta säästä vielä, niin kyllähän se on aivan kohtuutonta, että tämmöisiä ilmoja pitelee. Ei kyllä ole miesmuistiin ollut näin kylymää.

***
Serkkuni totesi 5-vuotiaana lumisessa metsässä ollessaan isoisälleen, että "eipä ole miesmuistiin tämmösiä tykkylumia näkynyt", ja jatkoi sen jälkeen hiljaista orava-lauluaan.

Jaa kuinka tämä orava-laulu meni? Sitä ei tarina kerro, sillä siinä ei ollut sanoja eikä oikein melodiaakaan.

Pelkuri

Earl Grey sen kiteyttää:

"Viime aikoina kirjoittaminen on tuntunut vaikealta. Ei ole mitään mistä kirjoittaa tai sitten ei uskalla kirjoittaa asioista, joita tuntee tai ajattelee. Mähän en ole anonyymi. Monelle bloggaajalle ehkä, mutta en kavereille enkä kavereiden kavereille, jotka tätä lukee. --- Ystävät saattavat tavatessa kommentoida jotain kirjoittamaani."

Paitsi etten kirjoittaisi sanoja peräkkäin ihan tuolla tavalla, mutta ajatus on sama.

En siis enää uskalla kirjoittaa tuntemuksista, koska ne saatetaan ymmärtää väärin. En uskalla kirjoittaa eletystä elämästä, koska tapahtumat ovat konteksteistaan irrallisina kovin helposti väärinymmärrettävissä. Ajatuksia ja mielipiteitä en ole muutenkaan koskaan ollut innokas esittämään, joten niistä on turha edes puhua tässä yhteydessä. Jäljelle jäävät musiikki, elokuvat ja vaikkapa taide. Mutta koska moni muu osaa niistä kirjoittaa paljon paremmin ja asiantuntevammin kuin minä, en yritä edes vaivautua.

***
Näillä puhein tämä pelkuri poistuu takavasemmalle todennäköisesti pitkähköksi aikaa.

Leppoisaa kesää kaikille.

Hiussalonki

Nyt näyttää olevan hiusmuodissa in, että otsahiukset nostetaan pinneillä päälaelle kiinni ja muut hiukset laitetaan ponnarille taakse. Malli näkyy sopivan useimmille ihmisille ja se näyttää olevan oikein käytännöllinen ja näppärä. Sitä piti siis kokeilla! Mutta ei minulle. Minun pääni muoto ja kasvonpiirteet ovat niin oudot, että on turha yrittää mitään tyylikästä pinniponnari -yhdistelmää. Sama juttu oli silloin, kun reilut kymmenen vuotta sitten hiukset olisi pitänyt laittaa otsalta ”heittikselle”. Not for me. Onneksi olin jo siinä vaiheessa olevinani niin vaihtoehtoihminen, että halusin erottua joukosta. Niinpä minun ei tarvinnut kokea häpeää ”heittiksen” puutteesta tai siitä, että se ei todellakaan olisi sopinut minulle.

Minulla ei ole koskaan ollut varsinaista pahan tukan –päivää. Ehkä se on näitä lettipäiden etuoikeuksia. Hiuksia ei tarvitse liiemmin laittaa ja ne asettuvat pienellä ohjauksella aina kohtuullisesti. Pientä hammastenkiristelyä aiheuttaa ainoastaan juhlakampauksen teko. Hiukset vastustavat nutturaa juuri sillä hetkellä, kun olisi jo kiire. Edellisen päivän testinuttura toki valmistui kädenkäänteessä ja sen vuoksi varsinaiseen h-hetken nutturaan varattu aika jää aina liian lyhyeksi.

Jos pahan tukan –päivä yllättää, niin vain pieninä häivähdyksinä. Yleensä se johtuu siitä, että hiuksisto masentuu kuivassa huoneilmassa tai kyllästyy jatkuvalla lähdevedellä lutraamiseen ja painuu kasaan pitkin kalloa. Siitä tulikin mieleeni, että Euroopan eteläosien ihmisten muhkeat hiukset eivät ole vain geenien ansiota. Sikäläisellä vedellä pestynä on minunkin hiuksistoni kasvanut joka kerta puolella! Vaikutus ei valitettavasti kanna kotiin asti.
***
Miksi vaalea tukka pitää värjätä kirkuvan punaiseksi, kun se näyttää jo kuukauden päästä lannistuneelta pohjavärin kuultaessa läpi?

Ilmoja pitelee

Säätiedotus ennustaa seuraavalle viidelle päivälle pelkkää vesisadetta ja pohjoistuulta. Lämpötila nousee tuskin viittä astetta enempää. Sateessa, navakalla pohjoistuulella ryyditettynä, ilma tuntuu mieluummin alle nolla-asteiselta.

Sitä siis luvassa lähipäivinä. Ei mitään muutosta nykyiseen. Äskeisellä kauppareissulla ajattelin hetkellisesti, että onpas mukavan raikas ilma, aivan kuin syksyllä. Syksyllä! Luonto näyttää etäisesti keväiseltä ja kalenteri sanoo samaa, kohta pitäisi olla jo kesä. Ja minusta nyt tuntuu syksyltä.

Pehmot catseina

Tyttäreni oli kyhännyt eilisillaksi cats-musikaaliesityksen. Esitykseen oli erikseen liput, paikkanumeroineen kaikkineen. Mukana esityksessä oli noin 24 pehmoeläintä, jolla jokaisella oli oma osansa esityksessä. Taustamusiikkina luonnollisesti cats-musikaalin musiikki. Tarina myötäili alkuperäistä, mutta sisälsi muutamia lisäyksiä ja poistoja.

Esitys oli oikeasti hieno. Vaivaa oli nähty myös niin lavasteiden kuin valaistuksenkin suhteen.

Tällä hetkellä tyttäreni katsoo catsia ties kuinka monennetta kertaa. Ja miettii kuinka ihmeessä koreografin hermot ovat kestäneet tanssijoiden opettamista. Ajatella. Tiesinköhän itse 9-vuotiaana sanan koreografi? Vähän epäilen.

Elämän kiertokulku

Olen pannut merkille, että elämäni kulkee noin seitsemän vuoden sykleissä. Seitsemän vuotta on kutakuinkin rauhallista ja enimmäkseen mukavaa aikaa, mitään suuria mullistuksia ei tapahdu. Sitten yhtäkkiä ajanratas saavuttaa maagisen pisteen, jolloin se huomaa olevan taas aika muistuttaa Inkaa omasta kuolevaisuudestaan. Sanokaa vain, että taikauskoa, pyh!

Seitsemän vuoden välein ympärilläni olevat läheiset sairastuvat tai toiset ovat kuolleet samantien. Seitsemän vuoden välein mennyt elämä kiusaa minua tavallista enemmän. Taas yksi seitsemän vuotta on kulunut ja menneen viikon sisällä olen kokenut yhden elämäni kammottavimmista lentomatkoista (minä, joka olen halunnut joskus lentäjäksi!) ja eilen kierähdin laukkaavan hevosen selästä sen jalkojen kautta metsäpolulle. Mitä vielä on edessä? Nämä ovat selvästi vain varoituksia.
***
Pitänee kai pysyä kotona hissukseen ja maata peiton alla piilossa. Siinäkin on se huono puoli, että liiasta makaamisesta tai istumisesta saa painehaavoja.

Kylmää oli

Lapissa oli lunta. Pallas huikaisi upeilla maisemilla, Sodankylässä pystyi sunnuntaina melkein hiihtämään. Ihmisiä näkyi vähän, jos sitäkään. Poroja kyllä koikkelehti tiellä vaikka kuinka. Ja metsokin vilahti.
***

Ensimmäistä kertaa elämässäni haluaisin lähteä vaeltamaan tunturiin.

Näinkö käy vanhetessa? Että alkaa kiinnostaa päivätanssit ja vaeltaminen? Bingossa käyntikin on vielä kokematta. Entä jos sitä huomaakin pitävänsä siitä? Mummoksihan tässä kohta itsensä tuntee. Lonkkaa särkee, olkapää reistaa. Henki ei kule, hampaat heiluu. Keinutuoli on kohta ostettava.
Siinä olisi varmaan mukava heijata.

Shokkeja ja kemiaa

Kissapojat olivat äitini hoivissa reilun viikon ja eilen kävin hakemassa heidät kotiin. Aika oli sujunut hyvin, mitä nyt yksi kukka oli kaivettu ruukusta olohuoneen lattialle ja muita kukkasia oli rei’itetty sieltä täältä. Sunnuntai-iltapäivä päättyi kuitenkin ikävissä tunnelmissa. Olin ulkoilemassa roikaleiden kanssa pihamaalla, kun serkkupoika tulee ylisosiaalisen hurttansa kanssa paikalle. Kissat, jotka muutenkin sietävät vain itseään pienempiä otuksia, joutuivat järjettömään pakokauhuun. Toinen pomppasi ylös puunkäkkärään ja toinen reuhasi pitkin teräslankaista kanaverkkoaitaa. Siinä ohimennen repi itseltään muutaman kynnen irti. Puunkäkkärään ajautunut jäsen M selvisi tilanteesta lievemmällä traumalla, mutta jäsen A joutui shokkiin. Karva oli koko kissanmitalla aivan pörhöllään, kurkusta kuului epämääräistä korinaa ja kuola valui suupielistä. Nyt kaikki näyttää onneksi unohtuneen. Suurin trauma tapauksesta taitaa jäädä minulle.
***
Olen jynssännyt vimmalla kahvinkeittimen kannua puhtaaksi. Kävi näet niin, että matkalle lähtiessä aamuyön pimeinä tunteina olin unohtanut kahvinkeittimeen kahvinjämät. Siellä se lillui reilun viikon ja kotiin tullessa huomasin, että kannun pohjalla kuhisi jos jonkinlaista elämää. Toprana emäntänä kaadoin liemen oitis viemäriin ja laitoin pesuaineveden tilalle. Pitkän liotuksen ja jynssäämisen jäljiltä voisin taas keittää kahvia.

Näin jälkeenpäin ajateltuna saattoi olla tyhmää kataa koko kasvusto viemäriin. Eihän sitä tiedä, mikä uusi superlääke siinä oli muhimassa. Ja nyt kaikki on päätynyt vedenpuhdistamoon!
***
Olen ollut tänään hyvä ihminen. Kylvin ruukkuihin persiljaa ja krassia. Tulee hieno kesä.

Suhaten paikasta toiseen

Piipahdin eilen aivan pikaisesti Oulussa. Näin täällä lapissa on tapana; ajetaan parisataa kilometriä, käydään kahvilla (tai oluella (harvoin)) ja sitten takaisin kotiin. Kylämatkat ovat pitkiä, jos on vähän ihmisiä.

Oikea syy: autoin toisesta silmästä näkönsä menettänyttä isoisääni, ajoin hänen puolestaan autoa. Tuolta kaukaa täytyi lähteä lääkäriin lähes 500 km päähän. Ja kaiken lisäksi se oli vain poliklinikka-aika. Pitkä maa Suomi, ainakin pohjoisessa.

Lähden taas. Tällä kertaa pohjoiseen päin. Siellä sataa lunta, kuulemma.

Kauniit ja rohkeat, osa II

Theseus, Ateenan kuningas Egeuksen poika, oli siis halkaissut Minotauroksen kallon ja lähtenyt rakas Adriane mukanaan Kreetalta. Karkulaisten matkaan lähti myös Adrianen sisko, Faidra.

Myrsky yllätti purjehtijat ja he rantautuivat Naksoksen saarelle odottamaan sään tyyntymistä. Adriane kuljeskeli pitkin kaunista saarta ja eksyi. Häntä ei etsinnöistä huolimatta löydetty. Myöhemmin kuultiin, että hän oli mennyt Dionysoksen puolisoksi.

Theseus ja Faidra rakastuivat purjehtiessaan kohti Ateenaa. Theseus suri vielä menettämäänsä Adrianea niin, että unohti vaihtaa laivan mustat purjeet valkoisiksi. Hän oli näet sopinut isänsä kanssa, että hyvien uutisten myötä hän seilaisi valkoisilla purjeilla kotiin. Nyt laiva lähestyi kotisatamaa mustin purjein. Kuningas Egeus oli epätoivoinen, kun luuli poikansa kuolleen. Hän heittäytyi mereen. Siitä Egeanmeri sai nimensä. Kotona Theseus toipui Adrianen ja isänsä menetyksistä ja hallitsi Ateenaa Faidran kanssa.

Kotona taas

Olen palannut yli kaksikymmentä astetta viileämpään ilmanalaan. Hui. Viikon aikana ei ole tapahtunut paljon mitään, mutta silti tuntuu, että kaikki on muuttunut. Ainakin Jari Sillanpää totesi eilisessä iltapäivälehdessä "Antaneen kaikkensa".

Menneellä viikolla en ahdistunut. Minulle myös selvisi "apukuljettaja" -käsitteen merkitys, samoin kuin se, miten joustavaa liikenne voi oikeasti olla ja miksi aivan kaikesta ei tarvitse ahdistua.

Jään odottamaan laukkua, joka jäi matkalle.

Tietokonelääkärissä

Humanisti seikkailee jälleen oikeiden ihmisten maailmassa. Edelliset osat käsittelivät remontointia ja automaailmaa, nyt on vuorossa tietokoneiden ei-niin-ihmeellinen maailma.

Edellisessä postauksessa kerroin käyttäneeni huomattavan monta tuntia koneen kanssa räveltämiseen. No, eihän se ottanut toimiakseen, joten tänään varasin ajan konelääkärille. Ystävällinen setä lupasi katsoa konetta, tai lähinnä sen softapuolta.

Kiikutin koneen hoitoon, vastailin parhaani mukaan omituisiin kysymyksiin ohjelmista, korteista ja palikoista. Ja sitten alkoi hoitokuuri. Lääkärisetä pyysi istumaan ja odottamaan, sillä toimituksessa ei pitäisi mennä kuin puoli tuntia. Meni tunti, toinenkin. Kolmannen tunnin ja kaikkien hätäapukeinojen jälkeen sovimme, että menen hakemaan koneen maanantaina. Siis siinä tapauksessa jos se toimii. En uskalla ajatella vielä vaihtoehtoa etteikö se toimisi, koska silloin pitäisi miettiä suunnitelma B.

Konelääkärin vastaanottohuoneessa ei ollut vanhoja naistenlehtiä. Sen sijaan oli mainoksia, esitteitä ja tarjouslehdyköitä vimpuloista. Kyllä on ihmisen elämä kyllästetty muovilla ja elektronisilla palikoilla. Yhtäkkiä vastaanotolla istuessa tulikin hirveä mieliteko lähteä ostamaan kukkia, tai ainakin päästä pois kaikkien mykkien ja kulmikkaiden atk-laitteiden keskeltä. Sitten jälleen Järki sanoi, että odota nyt ainakin vielä kuukausi. Halla saattaa tulla vielä kesäkuussakin. Niinpä pyysin tarjouksen parista koneesta, niin tavallisesta kuin kannettavasta. Ihan vain ajankuluksi.

Koneen poissaolo tuo tullessaan jotenkin käsipuolisen olon. Ikään kuin ei voisi tehdä mitään muuta. Täytyykin kaivaa aivoista luova puoli, aktivoida se ja keksiä koneetonta tekemistä. (Järki:Mutta lähes kaikki työsi ja niiden tekeminen ovat melko lailla riippuvaisia siitä!) Eipä tuo mitään (sivuutan järjen huomaamatta), sillä huomenaamulla aktivoin itsestäni sosiaalisuuspuolen päälle, sillä tiedossa on ihmistäyteinen päivä. Asiakaspalvelu on varsin mukavaa, jos sitä tarvitsee tehdä vain silloin tällöin. Hähää, aika kiva. Eikä siinä tarvitse edes konetta. Vielä.

Korvista pursuaa tietotekniikkaa

Jaahas, kommentit ovat taas häipyneet. En edes yritä liikuttaa jäljellä olevia aivosolujani asian selvittämiseksi. Syynä on totaalinen kyllästyminen tietoteknillisiin vempuloihin, jotka eivät koskaan toimi kuten pitäisi.

Neljä tuntia asensin verkkokorttia, ajureita, asetuksia ja ties mitä. Puolisentoista tuntia istuin tukihenkilön kanssa puhelimessa. Ainoa konkreettinen lopputulos oli vikailmoituksen jättö... jonnekin. Toivottavasti edes se menee perille. Ja tätä jotkut kutsuvat työksi?

Sain puhelinsoiton. Henkilö vuosien takaa haluaa lukea graduni, jota oli kuullut Helsingin kulttuurintutkimuksen laitoksen käytävillä kehuttavan. Huimaus ja vatsan kouraisu. Sitä kai todellakin sitten joku lukeekin. Uskomatonta. Eilen nimittäin pystyin ensimmäisen kerran ottamaan työni käteeni ja vilkaisemaan sisällysluetteloa ilman oksennusrefleksiä. Jotenkin oudosti häpeän ja salaisesti vihaan koko työtä. Tunteistani riippumatta tämän viikon perjantaina tulee arvostelu julki. Turha sitä on jännittää koska ei sille enää mitään voi.

Järki tuon hapatuksen uskoo, minä en.

Tyhjänpäiväinen murhemieli ja ruusuinen elämä

Outo näky oli tänään ulkona. Puut viheriöivät, aurinko paistoi -ja taivaan täydeltä satoi räntää. Mielialallani ja säällä oli outo yhteys.

***

Voi äitienpäivää. Pitkään olen tuntenut itseni turhaksi, huonoksi ja kelvottomaksi ihmiseksi. Sitten tulee tyttäreltä maailman ihanin, rakkaudella väsätty kaunein äitienpäiväkortti pusun ja halauksen kera. Ei siinä voi muuta kuin kyyneleen vieräyttää.

Ja eikös pian mieheni tule luokseni ruusun kera. Voi ihanuutta! Sain oikean kukan, elämää pursuavan ja tuoksuvan. Nuuh.. Olen kai viimeksi saanut ruusuja kai ylioppilaaksi kirjoittaessani yli kymmenen vuotta sitten.

***

On ihanaa murehtia tyhjänpäiväisiä, kuten työasioita, ajankäyttöä tai tulevia vaateostoksia, ja rahan riittävyyttä niihin. Itse asiassa noiden ns. pintatason asioiden pohtiminen ja pyörittely tuntuu varsin rentouttavalta tällä hetkellä. Ostaisinko punaisen vai vihreän puseron? ja Mitähän hyvää söisin tänään? -kysymykset eivät vaadi paljon, ainakin jos vertaa asioihin kuten "minättömyys", "epäonnistuneisuus ihmisenä", "syyllisyys", "kärsimys" ja "miksi?", jotka päässä pyöriessäni muodostavat pyörteen omaisen kuilun ilman vastauksia.

Sepä siitä. Nyt köpöttelen ulos nauttimaan virkistävästä tuulesta.

Kotona

Eilisestä päivästä tuli kokonaisuudessaan varsin mukava. Töiden jälkeen tyttäreni sirkuksen aikaan käveleskelin reilun tunnin, hitaasti ja hengitellen. Ostin jäätelön ja paistattelin päivää. Kuuntelin maailmaa, tunsin jokaisen askeleeni tapaavan maata. Ruumis ja mieli yhtenä kokonaisuutena, minuna. Yhtäkkiä tuntui kuin olisin tullut pitkältä matkalta kotiin.

Pitkään tunsinkin itseni erilliseksi niin maailmasta kuin itsestäni. Onkin ihmeellistä kokea ja olla läsnä tässä elämässä, omassa elämässä, tässä hetkessä. Hei, tämähän tuntuu hyvältä! Käheetä.
***

Oikeassa fyysisessä kodissani uhraan tänään aikaa ikkunoille. Tunkkaisen näköistä on pöly ja kaikki kärpäsen kakka.

Montako kertaa olen jo lopettanut?

Yritän olla kirjoittamatta, mutta eihän siitä mitään tule. Sanat alkavat pursuilla korvista, silmistä ja nenäonkaloista. Ne menevät hukkaan jollen nappaa niitä kiinni ja pakota paperille. Unohdan elämäni jollen kirjoita sitä ylös! Siispä jatkan kärsimyksen l(i)evittämistä ja kirjoitan, sillä kärsin jollen kirjoita! Tietäkäätten se.

Elämä on yhtä sirkusta, kirjaimellisesti. Rovaniemen sirkusviikko ilahduttaa ja naurattaa tällä viikolla joka päivä. Pitäisikö alkaa harrastaa sirkusta? Ainakin tämän viikon esitysten perusteella se on varsin luovaa, leppoista ja hauskaa puuhaa. Aikuisillekin on oma ryhmä. Ja itse asiassa tänä iltana aikuiset esittävät seitsemältä Wiljamissa oman shownsa. Menen katsomaan, tottakai.

***
Vaikka ulkona on kuuma kuin kesällä, silti näkee äitejä, jotka pukevat lapsensa edelleen pipoihin, tumppuihin ja talvikenkiin. Eihän kukaan aikuinenkaan kulje kaulaliinoissa ja kalsareissa enää! Kumma juttu.

Lapin kesä on lyhyt, mutta onneksi vähäluminen, sanotaan. Meilläpäin yritettiin kesää pidentää monin keinoin; lumelle heitettiin nokea sulamisen nopeuttamiseksi, lunta leviteltiin pitkin teitä ja pihoja. Lopulta vaatteet vaihdettiin kesäisiin viimeistään kesäkuun ensimmäinen päivä, vaikka pihalla olisi vielä sinnitellyt suurehko lumikasa. Muistan eräänkin kerran, jolloin äiti puki minulle mekon päälle, pikkukengät jalkaan ja tyrkkäsi pihalle. Lämpötila oli nipin napin seitsemän astetta, paleli, mutta koska oli jo kesäkuu, ei auttanut valittaa. "Nyt on kesä, nauttikaa!" huusi äitini ikkunasta minulle ja veljelleni, jolla oli shortsit, pikkuinen t-paita ja muppet show-lippalakki. Potkin lunta pikkukengillä ja "nautin" lapin kesästä.
***

Nyt on oikeasti aika nauttia tästä epätavallisesta kesäilluusiosta. Kukaan ei pakota pukeutumaan ali tai yli, ostin Tampereelta mukavat kengätkin. Hienoinen onnenväre kuplii sisällä.

Viimeinkin kaamos alkaa väistyä myös sisälläni.

Labyrintin nälkäinen friikki

Minotauros vaati vuosittain seitsemän ateenalaista nuorukaista. Yleensä uhrit valittiin arpomalla, mutta kerran joukkoon ilmottautui myös eräs vapaaehtoinen, Theseus. Uhrattavat saapuivat Kreetalle mustapurjeisella laivalla. Satamassa kuningas Minos valitsi, missä järjestyksessä nuorukaiset uhrattaisiin. Ensimmäiseksi pääsi Theseus.

Kuninkaan tytär, Adriane, oli kuitenkin rakastunut Theseukseen heti ensisilmäyksellä. Hän ei kestänyt ajatusta nuorukaisen joutumisesta Minotauroksen kitaan. Neuvokas Adriane antoi Theseukselle lankakerän, jonka avulla hän voisi löytää tien ulos sokkeloisesta labyrintistä.

Labyrintin puolivälissä Minotauros jo odottikin ensimmäistä uhriaan. Theseus ei hätkähtänyt hurjasta karjahtelusta ja teutaroinnista vaan iski miekallaan härältä kallon halki. Lankaa seuraten Theseus palasi labyrintista, otti uhritoverinsa sekä prinsessa Adrianen ja lähti Kreetalta.

Kauniit ja rohkeat

Kuningas Minos, Zeun ja Europen poika, hallitsi Knossosta. Hän oli suuri mies ja otti koko Egean meren saarineen haltuunsa. Viimeiset hetkensä viisas hallitsija kohtasi Sisiliassa, jossa ajoi Daidalosta takaa.

Daidalos oli ateenalainen älykkö ja yleisnero. Hän tappoi kateudesta sisarenpoikansa ja pakeni Kreetalle oman poikansa, Ikaroksen, kanssa. Siellä hän tutustui kuningas Minokseen ja heistä tuli ystäviä. Kuningas pyysi taitavaa Daidalosta suunnittelemaan ja rakentamaan viekkaan labyrintin. Minoksen puoliso, Pasifae, halusi myös hyötyä älykkäästä vieraasta. Pasifae oli suunnattoman rakastunut erääseen härkään ja halusi synnyttää tälle pojan. Päämäärään päästäkseen hän tarvitsi Daidaloksen apua.

Pasifae synnytti pojan, Minotauroksen. Poika oli puoliksi ihminen, puoliksi härkä ja se söi ihmisiä. Kuningas Minos päätti sulkea pojan labyrinttiin, mihin joutui myös petollinen Daidalos Ikaros poikansa kanssa.

Keksijänero Daidalos oli rakentanut labyrinttiin kattoikkunan ja sitä kautta oli mahdollista päästä pakenemaan. Ensin hän kuitenkin valmisti itselleen ja Ikarokselle siivet vahasta. Pakomatkalla nuori ja vetreä Ikaros kuitenkin lensi liian lähelle aurinkoa ja siivet sulivat. Ikaros putosi mereen ja hukkui. Daidalos itse pelastui Sisiliaan.

Kirjoittajaminä vaikenee toviksi

Ainakin julkisella puolella.

Siirtynen paperiseen päiväkirjaan, koska sieluntilani riepottelu julkisesti aiheuttaa ikäviä ja vääriä ymmärryksiä.

Oikeasti olen ihana ja iloinen ihminen.
Jääkää siihen uskoon tästä lähtien.

The Real Inka

Maailmassa taitaa olla kaksi ihmistä, jotka tietävät millainen minä oikeasti olen. No joo, ehkä hekään eivät aivan täysin tiedä, mutta ovat ainakin melko lähellä totuutta. Nämä kaksi ihmistä, joista toinen en ole minä itse, tietänevät tämän. Haluan pitää fiksua kulissia yllä. En halua paljastaa itseäni ja typeryyttäni kaikille. Olen toisaalta miettinyt sellaistakin vaihtoehtoa, että mitäpä jos kaikki ihmiset paljastaisivat oman typeryytensä maailmalle, mutta se kai aiheuttaisi vain lisää kaaosta ja ahdistusta.
***
Olin elämäni tylsimmissä vappubileissä. Luulin niiden olevan aivan rauhallinen illanvietto, kunnes iltapäivällä annoin kertoa itselleni, että bileet ovat perinteiset ja boolia lisukkeineen on tarjolla. Virittäydyin tunnelmaan ystävieni kanssa puistopiknikillä. Mutta illan ”bileissä” todellisuus paljastui. Ne olivat sittenkin aivan rauhalliset illanistujaiset. Katsoimme tv:tä. Kaikenlisäksi vierasjoukko koostui enimmäkseen miehistä ja naisosasto puolestaan oli minä, talon emäntä vauvoineen ja muuan toinen raskaana oleva nainen. Voitte arvata kuka ei kuulunut joukkoon! Mitä tästä opimme? Olen siis lastenvihaaja ja pinnallinen ihminen, kun en tiedä elämän todellisesta tarkoituksesta mitään. Niinpä niin. En minä lapsia vihaa, ihan totta. Kysykää vaikka Tuuban tyttäreltä tai kummipojaltani (joka tosin jossain vaiheessa pelkäsi minua...). On vain niin, että naiset ja kakkakeskustelut ovat minulle liian rankkoja. Se on kyllä totta, että en tiedä elämän todellisesta tarkoituksesta mitään.
***
Pitää hakea matkalaukku kellarista.