Kummittelua

Kävin sunnuntaina kummipojan ensimmäisillä synttärijuhlilla. Joonas on ainoa kummilapseni, joten häntä tulee muistettua.Vein lahjaksi pienen shortsipuvun, jota hän toivottavasti käyttää tänä kesänä. Tuon ikäinen ei vielä itse perusta synttärilahjoistaan, onneksi. Poika vain naureskeli ja totesi, että ”plaa, plaa”. Ja kummitädillä särki päätä edellisillan boolitelun jäljiltä...(pojat panivat jamit pystyyn; vakuutin, että en laula, mutta enää en ole siitä niin varma...)

Männä kesänä kastetilaisuudessa pappi muistutti kummin tärkeästä tehtävästä. Pitää huolehtia lapsen kasvatuksesta ja olla tukena vanhemmille. Hohhoijaa, kuinkahan usein nämä toteutuvat oikeassa elämässä. Minä olen yrittänyt olla aktiivinen kummitäti, mutta mennäpä sotkeutumaan lapsen kasvatuksellisiin asioihin tai urkkimaan vanhempien jaksamisesta, niin vastaukset ovat nyreitä. Meillä päin ei ole ollut tapana ruikuttaa, eikä puuttua ihmisten asioihin (kylillä juoruilu on eri asia). Siihen kai minunkin on yritettävä sopeutua, vaikka tähän asti olen rimpuillut vastaan. Haluaisin olla ymmärtäväinen kummitäti. Sellainen, että poika voisi murrosikäisenä sanoa kavereilleen, että ”se on ihan rento tyyppi”.
***
Jos on rento tyyppi, niin ei tarvitse ottaa niin paljon paineita siitä kasvatusvastuun kantamisesta. Eikö niin?