Talven selkeys

Lauantai oli hieno päivä. Aurinko paistoi jo aamusta lähtien. Valkoinen hanki häikäisi taas talven pimeyteen tottuneen silmää. Ajattelin silti, että on hyvä päivä olla ulkona.

Kauppareissulla törmäsin entiseen heilaani. Silloin ennen hän näytti pitkähiuksiselta James Hetfieldilta. Nyt hän oli muuttunut enemmänkin suomalaisen iskelmäheviyhtyeen laulumiehen näköiseksi. Tai sitten vain lyhythiuksiseksi James Hetfieldiksi. Parrastaan hän ei ollut luopunut. Vaihdoimme muutaman ystävällisen sanasen kaupan pesuainehyllyjen välissä. Totesimme, että oli mukava nähdä. Molemmat kuitenkin taisimme samalla ajatella, että eipä tämä elämää heilauttanut puoleen eikä toiseen. Eikä tilanne nyt mitenkään erityisen mukava ollut. Vaivautunut vain. Muistin hänen olleen pidempi.

Mutta tuhlasin jo aamupäivän kauppoihin. Oli aika lähteä ulos reippailemaan. Kävelin pitkin kylätietä. Kylmä viima yritti parhaansa mukaan lannistaa, mutta aurinko piti minun puoliani. Poikkesin tieltä moottorikelkkauralle. Lähdin kävelemään sitä pitkin kohti jokivartta. Ohitin sen ison männyn, joka on ollut paikallaan luultavasti ikuisesti. Pappa sanoi sen olleen noin iso jo hänen lapsuudessaan. Jykevä runko ei pienistä tuulista hätkähdä. Mutta saattaisipa puuta harmittaa, jos se näin pitkän ajan jälkeen kaatuisi syysmyrskyssä. Tai vielä pahempaa. Jos puuta loputtomiin pellollansa kiertämään kyllästynyt maajussi hujauttaisi sen moottorisahalla polttopuiksi.

Jokimaisema näyttää talvella niin erilaiselta kuin kesällä. Talvella kaikki on paljon selkeämpää. Monta kesää on mennyt, etten ole välittänyt kuljeksia pitkin jokirantaa. Nyt huomasin, että vanha uimapaikka oli hävinnyt kokonaan. Tilalla oli sankasti kasvavaa pajukkoa.

Jatkoin matkaa pitkin kelkkauraa. Päätin poiketa mummun ja pappan luo. Mummu oli jo odottanut. En tiedä miten hän taas kerran tiesi minun olevan tulossa. Kahvi oli keitetty valmiiksi. Siinä istuimme, puhuimme ja joimme kahvia. Pappa muisteli sitä, kun poikasena ajoi joka päivä hevosella venäläisiä sotavankeja kylän taloihin päivätöihin. Opetteli siinä samalla Ivanin opastuksella tupakoimaan. Tulipa siinä mummulle ja pappalle sitä perinteistä inttämistä siitäkin, että kuka se oli joka meni sen inkeriläisen kanssa naimisiin ja oliko se sitten edes inkeriläinen vai virolainen...Ei heidän kinastelusta tule selvää. Kumpikaan ei anna periksi. Tällä kertaa pattitilanne laukesi siihen, kun pappa päätti, että ”Mummu haeppa se littiä pullo, nyt otama napsut”. Niin sitten otimme sille. Tällä kertaa piti ottaa ”akkain juomia” , kun pappan oma pullo oli tyhjentynyt. Jäljellä oli vain mummun likööripullo.

Sunnuntai oli jo toista. Aurinko paistoi edelleen, mutta minä itkin silmäni punaisiksi palloiksi. Sukua kokoontui ja naisväki itki valtoimenaan. Miehet istuivat katseet alaspäin, vaitonaisina ja välillä vaivihkaa pyyhkäisivät punoittavia silmäkulmiaan. Pappa kuoli sunnuntaiaamuna.

Mietiskelyä

Ei ole hyväksi tehdä aamusta liikaa. Tiskaaminen, siivoaminen ja pyykinpesu kello kahdeksan aikaan ei voi olla terveellistä. Tosin, nythän on kevät tulossa. Aamupäivällä kävin vielä kuulemassa YTHS:llä olevani fyysisesti huippukunnossa ja sen päälle menin hyödyntämään huippukuntoani kuntosalille. Voi kuinka olenkaan hieno ihminen, vaikka nyt tuo kaikki tuntuu olevan kuin kokonaan eri päivän tapahtumista koottu luettelo.

Loppupäivän käytän mietiskelyyn. Mietiskelen tekemättömyyksiä, pöydällä harjoittelua odottavia Prokofievin stemmoja, seksiä, mahdottomuuksia, töitä tai niiden puutetta...Samalla voin keksiä tekosyyn, miksi en mene viikonloppuna katsomaan serkkuni uutta taloa, vaikka äiti on ollut sitä niin kovin vaatimassa. Se ei ole mikään syy, jos sanoo, ettei huvita. Menen sitten kesällä.

Vaat(t)eita

Lehdessä luki koulukodissa kasvaneiden lasten vaatimuksia vanhemmille. Lasten laatimalta listalla ei löytynyt muotivaatteita tai pelejä. Päällimmäiseksi vaatimuksista mieleeni jäivät rutiiniasioiden sujuminen (siis että vanhempi maksaa laskunsa, ostaa joskus vaatteita jne.), ruoan ostaminen ja valmistaminen ilman että lapsi joutuu siitä kohtuuttomasti huolehtimaan ja se, että kotiin voi tulla ja siellä voi asua ja elää pelkäämättä. Listalla oli vielä sekin, että joskus voisi olla vähän hyvyyttä tarjolla. Kuulostaa yksinkertaiselta, eikä liian vaativalta.

Nyt lapseni elämän taakkaa helpottaen menen ja valmistan maittavaa kotiruokaa. En kestä yhtään hyi-sanaa tai irvistystä tänään. Olen sentään aika hyvä äiti. (Epätoivoista itsetunnon kohotusta.)

Juokse tai kuole

Mennyt yö oli taas hengästyttävä. Pakenin kuin viimeistä päivää kasvottomia takaa-ajajia. Piiloutumisesta tai harhautuksista ei ollut hyötyä. Juoksin niin, että keuhkot olivat irrota. Viimein päädyin ajamaan autoa, mutta samalla mietin, että miksi en jatkanut pakoani lentämällä. Osaanhan lentää vallan mainiosti. En tiedä päättyikö tarina tähän vai enkö vain muista loppua. Toinen kissoista, herra A, oli kai huolissaan minusta ja tuli herättämään.

Aamiaispöydässä tuijotin puurolautasta ja mietin, olenko koskaan syönyt muuta kuin puuroa. En. Puuroa ja pakastemarjoja, useimmiten puolukoita. Aina. Muistan lapsena joskus kitisseeni, että miksi meillä ei syödä muroja. Olin nimittäin yökylässä ollessa huomannut, että kaikki eivät syö puuroa. Mutta meillä syötiin ja vähitellen unohdin koko murokaipuuni. Aikuisena ei enää osaa, eikä halua muuttaa tapojaan. Joskus olen ostanut paketin muroja, mutta syömättä ovat jääneet. Ajattelin, että ostin liian halpoja, ja että ne siksi maistuivat mitättömiltä. Ostin siis kalliimpia, jotka paljastuivat yhtä toivottomiksi. Ei ole muroista ihmisten ruuaksi.

Virranpurkaus

Kenties eilisestä x-boxin ohjaimesta saamastani sähköiskusta johtuen olen tänään ollut varsin energinen. Tosin tällä hetkellä "energinen" tarkoittaa lampsimista yliopistolle, luennolla venymistä tunnin verran, turhautumista, kahvilassa notkumista ja kotiin laahustamista. Kävin myös vaihtamassa oikosulkuun menneen ohjaimen uuteen, eli tarkemmin ajatellen ja tämän talven aktiivisuusmittarilla mitattuna päiväni on ollut siellä asteikon yläpäässä, jollei peräti yläpuolella.

Nyt vetäydyn mietiskelemään tulevaisuutta (ties vaikka uskaltaisin).

Kaukaa virtaa kylmää ilmaa

Hetkittäin havahdun ja kuvittelen päässeeni yli tästä talvesta, tästä harmaudesta, tästä välinpitämättömyydestä. Seuraavassa hetkessä huomaan jälleen jähmettyneeni paikoilleni, jääneeni ulkopuolelle.

Tänä talvena aivoni ovat kieltäytyneet yhteistyöstä ruumiini kanssa lähes täydellisesti. Kirjoittaminen on ollut tuskallisempaa kuin koskaan. Yritän muokata aivojeni biokemiaa toimivammaksi, mutta tällä hetkellä vaikutus on ollut lähinnä turruttava. Toisinaan täydellinen epätoivo on aivan olan takana.

Tänään lähden ulos pakkaseen.

Parasta olla hiljaa

Joskus olisi paljonkin sanottavaa. Niin paljon, että aika käy vähiin. Kun puhetta ei tule, yritän kirjoittaa, mutta tyhmyys estää tekemästä ainoatakaan järkevää lausetta.

Viikonloppuni raskaat hetket

Kävin lauantaina kuuntelemassa elävää musiikkia. Bändi soitti erittäin vetreästi ja yleisö viihtyi. (Lavalla esiinnytään ilman paitaa vain siksi, että siellä on niin kuuma...) Jaksan aina ihmetellä sitä, miten voi olla mahdollista, että kovin sievä nuori mies päästää suustaan niin pahan äänen.

Hauska ilta sai ikävän lopun. Ystäväni kanssa oli jo aiemmin illalla ollut pientä pahaa henkeä ilmassa, jota piti keikan jälkeen lähteä selvittämään. Kotimatkalla ystäväni ajoi autoa kuin mies ja minä piipitin jostakin lapsen turvaistuimen takaa omaa versiota tapahtuneista asioista. Toivotimme lopuksi toisillemme hyvää yötä.

Eilen illalla Yle 2 näytti yhden suosikkibändini konserttitaltiointia. Tänään päivällä sama tulee uusintana. Kovin näyttivät helsinkiläiset vaisulta ja veltolta yleisöltä. Bändin joulukuinen keikka täällä oli jokseenkin intensiivisempi. Muistan, että solisti taisi yhden kerran tsempata yleisöä mukaansa. Muuten siihen ei tarvinnut yllyttää. Noin 900 paria käsiä pysyi liikkeessä pyytämättäkin. Mutta se johtui vain siitä, että täällä kaupungissa hevi on mainstreamia. Sen tietänevät helsinkiläisetkin. Taannoisella pääkaupunkivierailulla illanvieton aikana ystäväni jutteli hieman pidempään rokkibaarin DJ:n kanssa ja lopuksi ehdotti, että tämä soittaisi vaikka Panteraa. Siihenkö mies ihmeissään, että ”Panteraa! Ei mulla mitään Panteraa oo. Hei, oottekste jostain Oulusta tai Torniosta?” Joo, niinhän me olemme.

Oikeuslaitoksessa on edelleen jotain vikaa...

Varokaa, vihabloggaus edessä. Luin lehdestä, että oikeus oli hylännyt taas kerran eläinrääkkäyssyytteen. Syytetty oli lyönyt useampaan kertaan koiraa nyrkillä päähän. Koulutusmielessä. Rangaistusta ei annettu, koska ei voitu todistaa menivätkö iskut perille. Siis mitä? Perille? Tarkoitetaanko tässä, että osuivatko iskut oikeasti koiraan vai että onnistuiko koulutus ja koirasta tuli omistajaansa pelkäävä aikapommi? Tuollaiset ihmiset eivät saa minulta mitään muuta paitsi halveksuntaa. Minulle on turha tulla itkemään olosuhteidenpakosta, huonosta lapsuudesta tai mistään muustakaan, mikä oikeuttaisi eläinrääkkäykseen. En ole vielä koskaan nähnyt väkivallalla koulutettua eläintä, joka olisi sellainen, jota koulutuksella oikeasti tavoitellaan.

Uskomatonta.

Tuntumaa skalpeeraukseen

Viime yönä olin nukkunut hiukseni niin takuille, etten muista moista tapahtuneen yli kahteenkymmeneen vuoteen. Lapsena minulla olivat hiukset aina aamuisin takussa, vaikka moderni äitini käytti hiuksiini hoitoainetta shampoopesun jälkeen. Olin kai levoton nukkuja ja hiersin päätäni tyynyyn pitkin yötä. Isän tehtäväksi jäi aamuinen tukanselvitystyö, kun äiti lähti töihin. Selvitys saattoi helposti kestää vartin tai enemmänkin ja vaikka sen teki kuinka kevyesti tahansa, minulla oli yleensä päänahka kipeä koko aamupäivän. Tänään oli sama tunne, vaikka en viimeistellyt aamuani tiukkaakin tiukemalla poninhännällä, saparoilla tai palmikoilla.

Olen palannut taas omaksi mustanruskeaksi itsekseni hiusvärin osalta, eikä joka aamu tarvitse ihmetellä, kuka peilistä katsoo. Toisinaan sitäkin täytyy silti tehdä. Etenkin niinä aamuina, kun ei voi olla varma onko hereillä vai nukkuuko? Onko ehkä nukkunut lainkaan koko yönä? Olenko minä minä vai katselenko vain itseni näköistä ihmistä? Huh, huh. Vähemmästäkin tukka takkuuntuu...

Pitkät piuhat

Näkyy menneen taas muutamia päiviä. Olen ollut enimmäkseen turta. En toimeton tai saamaton, ainoastaan puutunut ja hidas.

Aivoissani on silloin tällöin ajatus, joka yrittää lähteä eteenpäin. Jossain vaiheessa se muuttuu merkityksettömäksi, kuten kaikki muukin.

Välillä oloni on oikeastaan aika outo, sillä ruumiini toimii itse asiassa paljon vauhdikkaammin kuin mieleni. Kävelen pakkasessa reippaasti muutaman metrin itseäni edellä.

Pakotan itseni tapaamaan ihmisiä. Siitä pelosta huolimatta, että he pitäisivät minua laiskana ja tyhmänä.
Eikä tuo pelko ole ihan vähäinen.

Päähänpinttymä

Joitakin asioita välttelee viimeiseen asti. Kuten sitä, että en halua juoda kahvia siitä tummansinisestä mukista, joka jää aina viimeisenä puhtaana kaappiin. Olen sitten vaikka ilman kahvia, jos en viitsi tiskata. En tiedä mitä pahaa muki minulle on tehnyt, mutta en vain voi sietää sitä. Ei muki edes ole mitenkään erityisen näköinen. Se on vain oma tummansininen itsensä. Ei kuvioita, tasainen lasitettu pinta. Mutta niin kelvoton kahvimukiksi.

Äideistä

Tämän talon hiekkalaatikkoäidit ovat jo pitkään varoitelleet toisiaan ja myös me tavalliset ihmiset olemme olleet varoitetut. Pihapiiriimme on ilmestynyt käytettyjä neuloja ja ruiskuja. Minä näin tänään aamulla vasta ensimmäisen. Mutta sepä olikin aivan parin askeleen päässä kotiovelta. Siivoaisivat jälkensä tarkemmin.
***
Eilen joukko äitejä ja lapsia oli ilmeisesti päättänyt yrittää maailmanennätystä siinä, kuinka paljon heitä mahtuu vaunuineen ja rattaineen bussiin. Olen pannut joskus merkille, että tavalliseen bussiin mahtuu hyvin kolmet lastenvaunut. Sitä enemmän ja ahdasta tulee. Nyt pitkin bussin käytäviä oli vaunuja, rattaita, kaksostenkulkupelejä, irti päässeitä lapsia ja pienempiä kitiseviä vauvoja. Siinäpä iloinen puolituntinen. Koko ajan toivoin, että olisin ollut jo perillä. Olin saarroksissa. Se, että minä pääsin bussista ulos oikealla pysäkillä, ei ollut kovin helppoa. Vaunuja järjesteltiin, lapsia otettiin kiinni, kuljettaja huokaili kärsimättömänä. Minä ojensin tavaroitani yhdelle äidille, joka piti niitä sen ajan, että minä pääsin loikkaamaan rattaissa istuvan lapsen yli ja ulos. Nämä olivatkin varsin ystävällisiä äitejä. Useimmiten olen vain törmännyt niihin, jotka tuntevat suorittaneensa oman yhteiskunnallisen velvollisuutensa ja sen vuoksi heidän ei enää tarvitse olla kiinnostuneita mistään muusta. Tällaiset äidit ovat sitä mieltä, että heillä on täysi oikeus rullata hyökkäysvaunuineen tavallisen, tyhmän, oikeasta elämästä tietämättömän ihmisen varpaille ja samalla runnoa soitinkoteloa ohimennessään.
***
En usko äidiksi ryhtyneen serkkuni puheita. Hän sanoo, että sitten kun lapset ovat isoja, voi keskittyä omaan elämään. Mummuni, se 94-vuotias, sanoo, ettei huolesta pääse edes hänen iässään. Hän totesi, että ei riitä, jos saa kasvatettua omat lapsensa eläkkeelle ja osan saateltua hautaankin. Aina on niitä lastenlapsia ja lastenlastenlapsia, jotka harrastavat vaarallisia harrastuksia, viihtyvät huonossa seurassa, matkustavat huvikseen outoihin paikkoihin tai lähtevät väenväkisin rauhanturvaajaksi levottomiin maailmankolkkiin. Että eipä siinä ole hetken rauhaa, kun suku on ollut kovin sikiäväistä, eikä muutosta ole näkyvissä.

Tämän keskustelun jälkeen mietin taas kerran, haluankohan koskaan mokomaa riesaa itselleni.

Ystäville

Minua on moitittu siitä, että en muistanut ihmisiä ystävänpäivänä. Muistan teitä kaikkia erityisesti juuri nyt, tällä hetkellä. Oikeasti muistan teitä päivittäin. Joskus teidän kanssa jaksaa olla enemmän, joskus taas vähemmän. Olette siitä huolimatta tärkeitä.

Matkatesti

Ikuinen matkakuume vaivaa. Kuuba on edelleen ykkönen. Sain vinkin testistä, joka paljasti minut.

Olet ahkera omatoimimatkailija

Nautit matkustelusta ja etsit reissuiltasi uusia kokemuksia. Tutustut mielelläsi paikalliseen kulttuuriin ja ihmisiin. Käytät kuukausia reissujen suunnitteluun ja kotiin palattuasi alat heti miettiä seuraavaa kohdetta. Välttelet muita turisteja ja jätät hotellin tervetulodrinkit suosiolla väliin.

Viihdyt parhaiten pienissä ja idyllisissä kylissä paikallisten ihmisten parissa. Nautit luonnossa samoilusta ja tunnelmallisissa kahviloissa istuskelusta. Ulospäinsuuntautuneena ja kielitaitoisena ihmisenä jätät maailmalle jälkeesi särkyneitä sydämiä ja satunnaisia tuttavuuksia.

Olet järjestelmällinen matkaaja ja pakkaat reissuun mukaan kaikkea hyödyllistä kuten ripulilääkettä, sideharsoa, linkkuveitsen, ompelupakkauksen ja tuholaismyrkkyä.

Jos olisin urheilija...

Ja sunnuntainahan ehtii mitä vain. Päädyin päiväksi mutkamäkeen. Alle kaksi minuuttia suksilla alas ja viisi minuuttia hissillä ylös. Auton tilanpuutteen vuoksi päätin ottaa vuokravälineet itselleni. Vuokraamon setä ei uskonut ohjeitani siitä, millaiset sukset minulle täytyy olla. Hän ei ilmeisesti hyväksynyt sitä, että naiset alkavat neuvomaan ja suhaamaan asioissa, jotka eivät heille muka kuulu. Omakehu haiskoon, mutta olen aika hyvä tässä lajissa. Olisin tarvinnut jäykemmät sukset. Ja tiesin sen.

Mutkamäki on ainoa urheilulaji, jota olisin voinut harrastaa kilpailumielessä. Kaikki muut lajit ovat aina tuntuneet aivan turhanpäiväisiltä. En ymmärrä, miten jotkut jaksavat hiihtää kilpaa tai edes seurata hiihtokisoja. Uinti, yleisurheilu, koripallo...näitähän riittää, näitä räpiköintilajeja. Älkää nyt käsittäkö väärin. Ei näissä lajeissa mitään varsinaista vikaa ole. Ne ovat hyviä harrastuksia. En vain osaa kuvitella itselleni mitään tunteenpaloa niitä kohtaan, että olisin alkanut kilpailla. No, ehkä keihäänheitto...

En ole päässyt vielä Ruotsin rinteitä pidemmälle. Kelpaavat ne toki, mutta ehkä sitten isona ja rikkaana eli vakituisesti työskentelevänä aikuisena minulla on mahdollisuus lähteä myös Alpeille. Sielläpä ystäväni mies huiskii tälläkin hetkellä kymmenkilometrisiä siivuja sydämensä kyllyydestä. Mielelläni minäkin laskisin vaikka joka päivä. Ja minä lasken aina tosissani. Niin, että räkä jäätyy poskelle ja maitohapot pakkaantuvat reisiin.

***
Nyt lähden viimeistelemään pari tuntia sitten aloittamani lakanoiden vaihdon. Mutta ei tämä parituntinen ole ollut joutoaikaa. Olen soittanut yhden puhelun, jota olin suunnitellut noin puoli vuotta. Vielä on soitettava yksi viikon verran suunniteltu puhelu. Sen voi tietysti tehdä vasta huomenna.

Traumaattinen turvesaunakokemus

Olin tosiaan lupautunut turvesaunojaksi lauantaiaamuna. Lähtö oli klo 10 aamulla, ja vielä 09.50 olin halailemassa pönttöä hurjan dagen efterin kourissa. Kokosin ihmisyyden rippeeni ja päätin infernaalisen epätodellisesta ja yksinkertaisesti huonosta olosta huolimatta lähteä saunomaan. Olin niin luvannut sekä tovereilleni että itselleni. Nyt olisi nautittava terveellisestä elämästä vaikka vängällä.

Aluksi edessä oli 45 min. ajomatka autolla. Siitä selvittyäni olin jo valmis perumaan koko jutun ja valmistauduin jäämään pukuhuoneeseen vaakatasoon. Mutta ei, yrttijuomaa kouraan ja nestetasapainoa korjaamaan. Yrttijuoma tuli ylös saman tien, ja koska palelin hirveästi, ajattelin että sauna voisi sittenkin olla paikallaan.

Mielikuvissani olin ajatellut saunan lämpimäksi, sellaiseksi maakellarityyppiseksi turpeesta tehdyksi koloksi. Se olikin aivan tavallinen sauna suihkuineen kaikkineen. Saunaan mennessä ruumiimme taputeltiin täyteen lämmintä paskanhajuista turvemössöä ja sitten istuttiin kylmille kliinisille lauteille. Haju, likaiset ihmiset (siis turvehan on sinänsä puhdasta), kuumuus ja yrttijuoma yhdessä eivät todellakaan tuntuneet siinä olotilassa sielun ja ruumiin puhdistautumiselta. Eipä aikaakaan kun löysin itseni jälleen jälleen halailemasta ystävääni vessanpönttöä.

Seurueen muut jäsenet olivat kovasti hyvillään kokemuksesta. Kaikki oli niin ihanaa ja terveellistä ja hyvää oloa tuottavaa ja puhdistavaa. Ehkä yhdyn kehuihin seuraavalla kerralla.

Tekevä ehtii ja sille sattuu

On vasta lauantai ja viikonlopun saldo on yksi hilpeä humala, hauska ilta, uusia tuttavuuksia, ystäväni ihmissuhdedraama (josta en aio ottaa vastuuta), laulua ja soittoa, yhdet voidellut murtomaasukset, muutama suusta päästetty sammakko, yksi elokuva, yksi merkityksellinen puhelu, ratsastusta, kokkausta ja ostoksia...Mainittakoon, että lähikauppa on tehnyt kulttuuriteon ja hankkinut myyntiin kreikkalaisia viininlehtikääryleitä.

Mitähän vielä huomenna ehtii.

Huppu

Eilen oli kova tuuli, joka näkyy laantuneen täksi iltapäiväksi. Koska uudessa takissani on upea huppu (karvareunuksinen, en tiedä mitä karvaa, mutta karkeaa on (ja nyt tietysti ekoihmiset ovat niskassani huohottamassa ja huonoa omaatuntoa aiheuttamassa)) voin piiloutua hupun sisään kovemmaltakin tuiverrukselta. En yhtään ihmettele inuiittien karvahuppujuttua; on se vain verratonta katsella hupun sisältä tuulta, joka ei pääse naamalle asti tuivertamaan.

Vängällä väännetty

Seuraava kirjoitus on pakottamalla pakotettu, väkisillä väännetty. Muulla tavoin en saa kirjoitettua yhtään mitään. Yritän olla tuhoamatta tätäkin tekstiä.
***
Kävin eilen Oulussa. Sää oli tuulinen, kuten tuossa kaupungissa usein tapana on. Löysin itselleni varsin edullisen punaisen takin, taulun keittiön seinälle ja kuusi kuppia, jotka olivat tarjouksessa ja siksi halpoja. Oikeastaan piti ostamani housut, sillä edelliset ovat kohtapuhki. Ehkä ostan uudet sittenkin vasta ensi vuonna.
***
Tänään join liikaa kahvia. Se oli näin jälkeenpäin ajatellen hyvä asia, sillä kofeiinin voimalla tein asioita, joita olen lykännyt pitkään. Surina päässä alkaa vähitellen laimentua. Jotenkin epäilyttää, etten tule nukkumaan ensi yönä kovin hyvin.
***
Viime yönä riitelin itseni kanssa. Olin sietämätön tyyppi, rumakin vielä ja kaikin puolin inhottava. Haukuin itseäni itselleni, tönin ja käyttäydyin ikävästi. Toinen minä pahoitti siitä mielensä, toinen oli hyvillään siitä.

Herätessä olin hilpeällä tuulella.

Berceuse

Viikon verran päässäni on soinut Armas Järnefeltin Berceuse. Orkesteriversiona. Kauneimmillaan se on ollut baritonilla soitettuna. Silloin olin itse säestysjoukoissa ja liikutuksen kyynelissä oli piteleminen, että pystyin hoitamaan oman osuuteni. Torvisoittokin on kaunista.

Järnefeltiä häivyttääkseni valitsin suosikkilistalleni tätä.

Poisto

Tässä oli tekstinpätkä, jonka poistin. Eipä siinä edes sanottu mitään. Näin on silti parempi.

Tullimagneetti

Suunnittelin, että kävisin enoni luona rajalla. Samalla poikkeaisin Venäjälle, kun en ole siellä vielä koskaan käynyt. Sitten yhtäkkiä hieno suunnitelmani alkoi tuntua niin hankalalta. Miksi kerjätä verta nenästään, kun on tullimagneetti jo pelkästään länsirajalla. Eno varoitteli, että ensikertalainen joutuu Suomen puolella aina todella perusteelliseen tarkistukseen. Venäläiset tuskin välittävät ketä sieltä rajan takaa tulee, mutta siitä hekin ovat kiinnostuneita keitä heidän puoleltaan lähtee pois. Kun menee autolla, saa varautua siihen, että siitä nuuskitaan jokaikinen kolo. Enon autoa ovat kerran tullissa jopa alkaneet purkaa, vaikka hän on rajanylittäjänä vakiokulkija. Ja autollahan sinne on mentävä. Jalankulkijoita eivät päästä yli. Menisi sinne pari bussivuoroakin viikossa. Niillä voisi tietysti yrittää. Tosin minun tuurilla silloin koko bussi tyhjennetään ja tarkistetaan matkustajia, matkatavaroita ja rahtia myöden. Matkanteko hidastuu ja minua ahdistaa, kylmä hiki nousee otsalle vaikka syytä ei ole.

Te, jotka ette ole koskaan tavanneet tullin työntekijää, miten se onnistuu? Minä yritän olla niin kuin en olisikaan, toisinaan yritän katsoa ohimennen heidän suuntaan ja joskus olen katsomatta, kävelen nopeasti tai hitaasti, puhun tai olen hiljaa. Yritän kaikin tavoin olla kuin kuka tahansa turisti. Silti kerta toisensa jälkeen kuulen kehotuksen ”Neiti siellä, olkaa hyvä” ja kädet viittovat minua sivummalle. Tämän täytyy olla meillä geeneissä tai sitten kallomme vain näyttävät sopivasti rikollisen muotoisilta...

Se eka kerta

Minulta kysyttiin viikonloppuna, että milloin minulla oli eka kerta. Olen kai tyhmä, mutta sanapari eka kerta ei saanut reagoimaan minua mitenkään. Kysyin vain, että mikä eka kerta? Siis missä? Kysyjä tuijotti minua tovin ja teinimäiseen tapaansa tuhahti, että ”No eka kerta! (ääliö)”. Täytyi miettiä. En ollut nimittäin itsekään kovin varma siitä, milloin se oli. Kysyjä näytti jo hermostumisen merkkejä ja ihmetteli, ettei se nyt noin vaikeaa voi olla muistaa ekaa kertaansa. Niin, ei pitäisi olla. Sitä paitsi sen muistan, että silloin en ollut edes humalassa. Muistan myös sen, että ystäväpiirini puheissa eka kerrassa oli jokin mystinen sävy, jota en koskaan ymmärtänyt.

Hetken mietittyäni kysyjä sai vastauksen. En tiedä oliko hänellä eka kerta tulossa vai jo mennyt. En udellut. Itsekseni vain ihmettelin, että miten kysyjän äiti voi olla niin sokea, että pitää tätä vielä ihan pikkulapsena. Jokin aika sitten kuulin, kun äitinsä vakuutteli äidilleni, kuinka hänen tyttärensä ei ole kiinnostunut poikien perässä juoksemisesta. Niin, mahtaakohan hän mieluummin juosta tyttöjen perässä... Yhtä kaikki tässä tämä teinimurkku oli kyselemässä minulta ekaa kertaani. Yritin esittää vakavaa aikuista, koska kaiken muun olisi voinut helposti tulkita kehotukseksi tai jopa yllytykseksi kokeiluihin. Se tässä vielä minun kontolle sälytettäisiin...

Voiko leppoisammin viikko enää alkaa

Ajatellen viikon alkaneen puolestayöstä, jolloin sunnuntai vaihtui maanantaiksi, voisin sanoa tämän alun olevan yksi pahimmista.

Ensinnäkin minut murhattiin - kahdesti. Ensimmäisellä kerralla pistettiin puukolla rintaan. Tähän kuvitteellliseen tunteeseen heräsin aika lailla paniikissa. Tokkurassa ajattelin, että onneksi näin unta ja yötäkin on vielä pitkään jäljellä, joten lepoa oli vielä tiedossa. Vielä mitä; hetken kuluttua olin metsässä ja jopa joku ampui käsiaseella pääni tohjoksi. Ja jälleen hikinen ja ahdistunut herääminen.

Aamuyöllä löysin itseni vanhasta sokkeloisesta koulurakennuksesta, jota piirittivät erittäin pahansuovat hirviöt, joita ulkoavaruuden olioiksi epäiltiin. Itse näin yhden hirviön silmästä silmään, mutta kukaan ei uskonut vakuuttelujani niiden kaameudesta. Tilanne alkoi käydä tukalaksi, sillä seuralaisinani olleet ihmiset eivät suostuneet tarttumaan aseisiin. Turhaannuin ja pimeän turvin siirryin kellariin pelkäämään pahinta. Hetken kuluttua ylhäältä kuului kaameaa huutoa. Jähmetyin paikoilleni ja puristin kranaattia kädessäni.

Loppuaamuyön heräilin vartin välein. Ole tässä nyt sitten virkeä.

Sunnuntaiaamu

Tämmöinen vaatimaton ja kaikin puolin muutenkin harmaa ihmispolo hämmentyy tämmöisinä hetkinä jolloin auringonpaiste tunkee sisään säleverhojen välistä heti aamusta. Heräsi tarve elää hetki terveellisesti. Senpä vuoksi astelin keittiöön ja kahvin sijaan keitin kupposen vihreää teetä.

(Kymmenen minuutin kuluttua.)

Eihän tuo lahjaksi saatu vihreä luomutee oikeasti kovin hyvältä maistu, mutta luopahan ainakin illuusion tasapainoisesta elämästä ja maailmanpelastuksesta edes hetkeksi.

(Puolen tunnin kuluttua.)

Kuppi kahvia ja Lapin kansa. Nyt on sunnuntai kohdallaan.

Uskaltaisikohan sitä lähteä ulos tänään?

Ulkomusiikillisia tunnustuksia

Täytyy tehdä tunnustus. Olen kai jo sen ikäinen, että tämä ei enää varsinaisesti hävetä. Sain juuri lainaksi tämän bändin The Very Best of –levyn. Kovin olin aikoinaan näihin poikiin rakastunut. Selityksenä olkoon, että kaikki muutkin pitivät heistä.

Vaikka en tosifani olekaan, niin silti tämä bändi oli ensimmäinen omavalintainen rakkauteni. Se täytyi olla ulkonäkö, joka tässäkin ratkaisi.

Päivän biisilista

Tänäiset suosikkini satunnaisessa järjestyksessä

- Franz Ferdinand: Auf Achse
- Marilyn Manson: Beautiful People
- Viikate: Kivi itkee vihreää

Viisauksia ja ohjeita

Viikonloppuna vietämme mummun syntymäpäivää. Ei mitään erityistä merkkivuotta, mutta mummulla on aina ollut tapana haalia lähisuku koolle ihan pienimmästäkin syystä. Eipä silti, menisin muutenkin käymään mummun luona. Siellä ei tarvitse jaaritella turhista asioista, vaan saa puhua juuri niistä oikeista asioista. Olemme molemmat Vesimiehiä. Aluksi tosin pitää kuunnella ohjeet siitä, että itseään ei saa rasittaa liialla opiskelulla ja työnteolla, eikä päästä hengestään hevosten kanssa, voita täytyy laittaa leivän päälle ja pysyä terveenä. Saman litanian kuulen uudestaan lähtiessäni. Silloin korostetaan erityisesti kohtaa: ”Ei saa tapattaa ihtiään niie konien takia”. Mummuhan sen tietää, kun varsa potkaisi nenän ja osan otsaa säpäleiksi. Kasvot ovat paikallaan ja arpea tuskin huomaa. Yllättävän hyvää jälkeä on kunnanlääkäri osannut tehdä 1940-luvun lopulla.

Täytyy tehdä vielä kortti.

Perjantaimiete

Avantouinti. Hulluja nuo suomalaiset. Kaupungissa jo viikon verran pidetty kisa-avantoa sulana. Uimarannan ohi kävellessä olen katsonut kummeksuen hyiseen veteen sukeltavia ihmisiä. Eihän kylmässä sinänsä mitään vikaa ole. Minä pidän pakkasesta. Mutta talviuinnin suhteen olen epäilevä. En pidä mustasta ja kylmästä vedestä. Luulen kai, että hiidet ja muut vesihenget kiskovat minut oitis upoksiin. Muuan tuttavani harrastaa talvisukellusta. Se, että hän saa ihmeellisiä fiiliksiä sukeltaessaan jään alla, on minusta ahdistavaa. Ajatuskin sellaisesta kuristaa kurkkua. Minä tyydyn vain hulvattomaan lumihangessa kieriskelyyn ja saunomiseen.

***
Tuuba! Tervetuloa takaisin.

Tuuba is BACK!

Kylillä kyseltiin kirjoitusteni perään. Eipä ole juuri ollut sanottavaa, siksi katsoin parhaakseni olla hetken hiljaa. Kirjoittelin tässä välillä paperipäiväkirjaa, mutta huomasin ilmaisun muuttuvan hieman liiankin minimalistiseksi. Se yksikin ajatuskin näivettyy entisestään sellaisella tyylillä kirjoitettaessa.

***
Hiihtokilometrejä ei ole kertynyt. Kolme kertaa olen yrittänyt.

Ensimmäisellä kerralla sain houkuteltua tyttäreni mukaan. Hänellä oli liian pienet monot, joten ei kun mummolaan isompia hakemaan. Sieltäpä löytyikin tuoretta pullaa ja kylmää maitoa. Molemmat ovat ainesosia, joita vahvoiksi ja terveiksi kasvavat lapset tarvitsevat. Tyttäreni on kuulemma erittäin pettynyt, koska hänen äitinsä ei tuoksu pullalle.

Toinen hiihtoreissu piti olla Torniossa, mutta toisin kävi. Toisena päivänä pakkanen puri kaikella 27 asteen voimalla, toisena päivänä myrsky ei kerta kaikkiaan antanut pienintäkään mahdollisuutta ulkoiluun.

Kolmannella kerralla olin jo sukset jalassa Ounasvaaralla. Laiskuus iski ja palasin kotiin.

***
Olen löytänyt pari uutta iloa elämääni. Toinen on chilisuklaa, toinen eräs kuuluisahko konsolipeli.

Kissan kosto

Tunnin päästä pitää puhua englantia. Sanoa jotain sisällyksekästä ja ymmärrettävää. Kun tulisi puhetta edes suomeksi, mutta tänään sekin tuntuu olevan hankalaa. Ajatukset kyllä liikkuvat ja elävät omaa elämäänsä. Ehkä liikaakin. Levoton yö, siitä se johtuu. Kieriskelin lakanoissa niin, että luulin jo tukehtuvani. Peitto muuttui tiiviiksi kuoreksi päälleni, eikä mistään tuntunut löytyvän ulospääsyä. Siinä kieriskellessäni tönäisin vahingossa kissan alas sängystä. Herra M ei pitänyt unensa ikävästä häirinnästä ja siksi suunnitteli koston, jota tosin osasin odottaa. M käveli kylpyhuoneeseen hiekkalaatikolle, mutta pissiä lorotteli iloisesti pitkin seinää. Näin käy aina, kun hänen Ylhäisyyttään on jotenkin kohdeltu kaltoin. Siivoushommia minulle.
***
Puhe takkuaa, rahattomuus vaivaa ja kaiken lisäksi lainasin lähikirjaston valikoimasta liudan uskomattoman huonoja levyjä. Silti päätin eilen, että hankin sen kauan suunnittelemani tatuoinnin selkään.