Talven selkeys

Lauantai oli hieno päivä. Aurinko paistoi jo aamusta lähtien. Valkoinen hanki häikäisi taas talven pimeyteen tottuneen silmää. Ajattelin silti, että on hyvä päivä olla ulkona.

Kauppareissulla törmäsin entiseen heilaani. Silloin ennen hän näytti pitkähiuksiselta James Hetfieldilta. Nyt hän oli muuttunut enemmänkin suomalaisen iskelmäheviyhtyeen laulumiehen näköiseksi. Tai sitten vain lyhythiuksiseksi James Hetfieldiksi. Parrastaan hän ei ollut luopunut. Vaihdoimme muutaman ystävällisen sanasen kaupan pesuainehyllyjen välissä. Totesimme, että oli mukava nähdä. Molemmat kuitenkin taisimme samalla ajatella, että eipä tämä elämää heilauttanut puoleen eikä toiseen. Eikä tilanne nyt mitenkään erityisen mukava ollut. Vaivautunut vain. Muistin hänen olleen pidempi.

Mutta tuhlasin jo aamupäivän kauppoihin. Oli aika lähteä ulos reippailemaan. Kävelin pitkin kylätietä. Kylmä viima yritti parhaansa mukaan lannistaa, mutta aurinko piti minun puoliani. Poikkesin tieltä moottorikelkkauralle. Lähdin kävelemään sitä pitkin kohti jokivartta. Ohitin sen ison männyn, joka on ollut paikallaan luultavasti ikuisesti. Pappa sanoi sen olleen noin iso jo hänen lapsuudessaan. Jykevä runko ei pienistä tuulista hätkähdä. Mutta saattaisipa puuta harmittaa, jos se näin pitkän ajan jälkeen kaatuisi syysmyrskyssä. Tai vielä pahempaa. Jos puuta loputtomiin pellollansa kiertämään kyllästynyt maajussi hujauttaisi sen moottorisahalla polttopuiksi.

Jokimaisema näyttää talvella niin erilaiselta kuin kesällä. Talvella kaikki on paljon selkeämpää. Monta kesää on mennyt, etten ole välittänyt kuljeksia pitkin jokirantaa. Nyt huomasin, että vanha uimapaikka oli hävinnyt kokonaan. Tilalla oli sankasti kasvavaa pajukkoa.

Jatkoin matkaa pitkin kelkkauraa. Päätin poiketa mummun ja pappan luo. Mummu oli jo odottanut. En tiedä miten hän taas kerran tiesi minun olevan tulossa. Kahvi oli keitetty valmiiksi. Siinä istuimme, puhuimme ja joimme kahvia. Pappa muisteli sitä, kun poikasena ajoi joka päivä hevosella venäläisiä sotavankeja kylän taloihin päivätöihin. Opetteli siinä samalla Ivanin opastuksella tupakoimaan. Tulipa siinä mummulle ja pappalle sitä perinteistä inttämistä siitäkin, että kuka se oli joka meni sen inkeriläisen kanssa naimisiin ja oliko se sitten edes inkeriläinen vai virolainen...Ei heidän kinastelusta tule selvää. Kumpikaan ei anna periksi. Tällä kertaa pattitilanne laukesi siihen, kun pappa päätti, että ”Mummu haeppa se littiä pullo, nyt otama napsut”. Niin sitten otimme sille. Tällä kertaa piti ottaa ”akkain juomia” , kun pappan oma pullo oli tyhjentynyt. Jäljellä oli vain mummun likööripullo.

Sunnuntai oli jo toista. Aurinko paistoi edelleen, mutta minä itkin silmäni punaisiksi palloiksi. Sukua kokoontui ja naisväki itki valtoimenaan. Miehet istuivat katseet alaspäin, vaitonaisina ja välillä vaivihkaa pyyhkäisivät punoittavia silmäkulmiaan. Pappa kuoli sunnuntaiaamuna.