Ei enää kauhuelokuvia

Yskä, ennen nukkumaanmenoa katsottu Ring ja hikinen lakana. Siinä melko hyvät ainekset kunnon painajaiseen.

Parhaimmat (eli pahimmat) painajaiset ammentuvat tottakai oman elämän kuvastosta, jota mieli höystää kauhuelokuvista poimituin maustein. Tavallinen arkitapahtuma, joka unessa vääristyy painajaismaisiin mittoihin tuo yön pimeydessä epätodellisuuden tunteen lähes käsin kosketeltavaksi.

Herätin puolisoni äänellä, jota en ollut koskaan ennen päästänyt. Se oli jonkinlaista ulinaa ja vaikerrusta, joka kuulostaa päivällä naurettavalta, mutta yöllä huolestuttavalta. Olin jumissa unessa, siksi kiitollinen herätyksestä. Yölampun valo vain siirsi kauhuntunnetta tuonnemmas, sammuessa sai jälleen hengityksen kiihtymään ja sydämen pamppailemaan.

Yöllä oli niin pimeää, etten ollut varma ovatko silmäni avoinna vai kiinni. Hetkellä jolloin kuvittelin niiden olevan auki, huomasin näkeväni jälleen unta. Halusin lopettaa painajaisen, avata silmäni. Vain huomatakseni niiden olevan jo auki.

Kääriydyin peittoon, etsin turvaa vieressäni nukkuvasta puolisosta. Yritin hengittää samaan tahtiin hänen kanssaan, olla yhtä jonkun toisen hengityksen kanssa, koska en uskaltanut olla oma itseni.

Yskin, tunsin tukehtuvani, enkä saanut kiinni omasta hengitysrytmistäni. Joku veti pääni hiuksistani taaksepäin, peitti suuni likaisella, karhealla kädellään ja sanoi etten kohta yskisi enää koskaan.

Vuosikymmenen kulumista odotellessa

Jo on taas mennyt päivä näperrellessä yleishyödyttömien asioiden parissa. Edellinen lause ei ollut valitus, vaan erittäin tyyni ja rauhallinen toteamus.

Eilinen päivä meni flunssahuuruissa. Niiden läpi katselin Pahan kasvatuksen (oikeasti suomennettuna Huono kasvatus, mutta jostain syystä haluan kutsua sitä Pahaksi), Tullyn (nukahdin kesken, mikä ei tehnyt hyvää elokuvan roolihahmoihin syventymiselle tahi juonikehittelylle) ja Hain tarinan.
***
Kirjastossa luin hs:n kuukausiliitteestä (08/2005) kirjailija Mantilan -paremmin tunnettu kenties elokuvistaan , joista Ystäväni Henryä en ole nähnyt- toteavan:

"Minun elämäni on aina ollut sellaista hoipertelua, aivan kuin olisi koko ajan vähän päissään."

***
Ja tuo otsikko (meinasipa tulla tosikko) viittaa kypsymättömään mielenlaatuuni, suoranaiseen vastuuttomaan lapsellisuuteen, joka pyrkii aiheuttamaan hetkittäin epätasapainoa elämässäni. Ajattelen olevani kymmenen vuoden kuluttua kaikin puolin parempi ihminen. Pari vuosikymmentä siihen vielä lisää ja olen kuollut. Sitäkin odotellessa.

Tunnelmasta toiseen

Nukuin huonosti kurkkukivun vuoksi. Nieleskelin yöllä tyhjää, imeskelin neljän aikaan suun ja nieluun tarkoitetun desinfiointitabletin, katselin makuuhuoneen epämääräisiä muotoja ja värejä aamuhämärässä.

Varhaisina aamuina jää joskus ylimääräistä aikaa, jonka tänään kulutin katsomalla markan kauhuelokuvan, Boogeymannin. Elokuvien katsominen ei kuulu normaaleihin aamurutiineihini, joten päivä tuntuu jo nyt olevan jokseenkin nurinkurinen. Luultavasti tilanne normalisoituu jahka saan hiukset kammattua ja ajatukset suunnattua kohti tulevaa päivää.

***
Ja nyt tulee sitten tyhjänpäiväinen huomio:
Aina hiukset selvitettyäni lavuaarimme on kuin suoraan jostain japanilaisesta kauhuelokuvasta. Tukkaa lähtee tukuttain. Normaalia, kuulemma.

Pientä puuhastelua

Vastoin kaikkia odotuksia päivä on mennyt kohtuullisesti. Puuhasteltavaa on riittänyt. Ihan itseäkin ihmetyttää oma aikaansaavuus. Ehkä se on vain pelkkää paniikintunteen lykkäystä tuonnemmas. Sitä se on.
***
Aina välillä, eilenkin pyöräillessä, tulee mieleen se kuinka tyhmä on, kuinka paljon viisaampia kaikki muut, kuinka itse on huono kaikessa mitä tekee ja kaikki muuta osaavat kaiken paljon paremmin kuin itse ikinä voisi kuvitellakaan. Jos tuollaisen ajatusketjun päästää etenemään, on sen pysäyttäminen ennen pitkää melko tuskaista. Jossain vaiheessa ei enää näe edes mitään syytä olla ajattelematta noin, koska se on niin turkasen totta. Asiaa pahentaa vielä se, jos päästää tuon vaikuttamaan tunnetasolle. Sitten alkaa ahdistaa koko ihmisenä oleminen, eikä kohta jaksa enää edes pyörällä polkea, kun kaikki energia menee turhan vatvomiseen. Sitten sitä älyää, ettei tässäkään ole nyt mitään järkeä tätä miettiä, kun ei se vie loppujen lopuksi yhtään mihinkään. Alkaa keskittyä hengittämiseen, siihen kuinka jalat polkevat pyörää eteenpäin, tuossakin pellon laidassa kasvaa ties mitä ohraa ja tuolla istuu harakka. Huomaamatta on kotona, puuhastelee kotitöitä ja näin on jälleen kerran välttynyt hajoamiselta.

Menneitä muistellen, tulevaa peläten

Kahvin virkistämänä ajattelin kirjoittaa hieman menneisyydestäni. Koska käyn jo neljättäkymmenettä ikävuotta, muistelu alkaa olla tarpeellista ja jopa suositeltavaa.

Helposti kuvittelisi kaiken olleen ennen helpompaa, ruoka parempaa ja ihmisetkin ystävällisempiä. Mittapuuni mukaan "ennen" tarkoittaa 1980-lukua, ja tällä kertaa keskityn vuoteen 1985, jolloin asiat eivät ainakaan kohdallani olleet helpompia, sillä kärsin suunnattomasta ujoudesta. Ruoka oli aina sitä samaa nakkikeittoa tai käristystä ja kyllä, minäkin olin koulukiusattu, joten ihmisetkin siltä osin epäystävällisempiä kuin nykyään.

Asuin omakotitalossa äitini, isäni ja veljeni kanssa pienessä kylässä, jossa harrastettiin poronhoitoa, kankaanpainantaa ja jumppaa. Huoneessani oli uusi upea valkoinen kirjoituspöytä, jossa oli avattava kansi. Kannen alta löytyi lokerikko kaikelle pienimuotoiselle tilpehöörille, kuten muovikoruille, hiushömpsötyksille ja meikeille.

Emme olleet varakkaita, näin ymmärsin. Omistin yhdet muodikkaat viininpunaiset housut, joita pidin siihen saakka kunnes kaaduin ja sain reiän polveeni. Äitini -käsityöihminen kun tuolloin vielä oli - päätti paikata reiän päärynänmuotoisella kankaanpalalla. Voi sitä katkeruuden määrää, ainoat housuni meni pilaamaan päärynäpaikalla! Onneksi voitin myöhemmin ässä-arvasta sata markkaa, joten pystyin ihan itse ostamaan uudet entistä paremmat housut. Näin jälkeenpäin valintani hieman ihmetyttää; tummansiniset toppahousut, joissa oli mustia pystyraitoja ei välttämättä ehkä sittenkään ollut paras mahdollinen valinta.

Tuona vuonna maistoin tupakkaa. Tottakai se oli jännittävää, mutta totuuden nimissä myönnettäköön, että pidin koko touhua vähintäänkin typeränä jo tuolloin. En ole sen jälkeen polttanut kuin muutaman kerran.

Voitin myös hiihtokilpailuissa ja rakastuin silmittömästi ensimmäisen kerran. En saanut ensirakkauteni kohteelta mitään vastakaikua, koska suunnattomassa ujoudessani en uskaltanut ottaa häneen yhteyttä. Lisäksi välillämme oli noin sadan kilometrin etäisyys. Onneksi ystäväni kautta sain hänen valokuvansa, jonka ujutin vaaleanpunaiseen muovikehykseen.
***
Miksikö kaivan mielestäni näitä asioita? Siksi koska tyttäreni täyttää pian yksitoista, käy viidettä luokkaa, on kiinnostunut pojista, elokuvista, ihmissuhteista ja vaikka mistä. Yritän saada kiinni tuosta iästä, saada jotain kiinnekohtaa kasvattamiseen. Mietin mitä kaikkea minun pitäisi nyt kertoa tyttärelleni, mitä asioita säästää vielä hieman myöhemmäksi.

Aika käy vähiin. Tytär kasvaa suurin harppauksin, minä yritän pysyä perässä. Olen aktiivisena kasvattajana läsnä hänen elämässään enää muutaman vuoden, pian hän on jo nuori aikuinen.

Pelottaa. Toivottavasti hänellä on tukeva perusta mille alkaa rakentaa omaa elämää muutaman vuoden kuluttua.

Joutilas aamu, joka muuttui touhukkaaksi

Kaikki alkoi viattomalla aamukahvittelulla ja vanhan lehden selailulla. Tänne susirajan taakse Etelä-Suomen Sanomat tulevat vasta tuossa puolenpäivän aikaan.

Perheen pää lähti töihin, toinen kouluun. Join kahvin loppuun ja ajattelin siivota keittiön. Sitä ennen asettelin taustamusiikiksi Crosby, Stills, Nash & Youngin Déja vu - levyn, koska siinä on kuulemma hienot stemmat. Niitähän piti jäädä sitten kuuntelemaan, eikä siivoamista tullut mitään. Mokomat hipit! Saattoivat ajatukseni harhaan ja pelkällä musiikilla saivat epäilemaan koko siivoamisen mielekkyyttä. Teki mieli jopa jättää suihkussa käynti väliin, koska henkilökohtaisesta hygieniasta huolehtiminenkaan ei ole kovin hippiä tai rokkia.

Kappale yhdeksän, Country Girl kuulosti hyvältä. Ehkä kuuntelen levyn vielä joskus uudelleen.

Touhukkaaksi aamu muuttui vasta sen jälkeen kun sain musiikin pois häiritsemästä. On erikseen olemassa siivousmusiikkia, jota en sitten enää tähän hätään löytänyt, ja ajattelin, että jää kohta imurointikin tekemättä jos vielä jotain erehdyn levylautaselle poimimaan. Siksipä tartuin luutuun ja huis! lähtivät murut ja tahrat keittiöstä. Ja noin vaan vroom! imuroin kodinkin tuosta noin vaan. Kyllä nyt on taas niin siistiä. Siitäs saitte, hipit.

Harppaus

Tyttäreni tuli tänään koulusta innosta puhkuen. Hän oli oppinut kutomaan! Ei muuta kuin neuleblogia perustamaan. (Minulla ei ole mitään neuleblogeja vastaan, oikeasti.)

***
Tuo kommenttiosastolle tullut epämääräisyys on ilmeisesti nyt sitä paljon puhuttua spämmiä. Ärsyttävää. Yritän olla välittämättä. Silti ärsyttää. En jaksa tehdä asialle mitään.

Sanonpahan vaan

Syksy on paras vuodenaika.
*
Pullantuoksu muistuttaa lapsuudesta.
*
Söin punaista Snöre-karkkinauhaa katsoessani pienenä Tripodien aikaa ruskeasta televisiostamme.
*
Housuistani löytyi mehiläinen toissaviikolla. Se pisti ensin vasemman käden nimettömään, hieman myöhemmin vasempaan reiteen. En ilmeisesti ole allerginen mehiläisille.
*
Kilkenny on ehkä maailman parasta olutta. Mokkaista.
*
Omistin mokkasiinit ollessani kahdeksannella luokalla. Ne olivat valkoiset ja erikokoiset: vasen jalka kokoa 38, oikea 39. Ostin ne alennusmyynnistä kun halvalla sain. Rumatkin olivat.
*
En yritä olla nokkela, sillä en erityisemmin pidä nokkeluuksista.
*
Tämä on tajunnanvirtakirjoittelua, noin viisi minuuttia ennen Manson - vuokradvd:n katsomisen aloitusta.
*
Luulen olevani allerginen vehnäjauhoille. Leipoessani alan pärskiä, mikä ei ole oikein soveliasta.
*
Pitäisi kai leikkiä älykkäämpää kuin on, jotta antaisi hyvää kuvaa itsestään ihmisille. Toisaalta alan olla liian vanha sellaiseen.
*
Nukahdan liian usein elokuvien aikana. Eilen näin Windtalkersista vain puoli tuntia. Ehkä se ei ole elokuvien vika.
*
Harmittaa etten pääse ensi viikonloppuna venetsialaisiin mökille. Syksyinen uinti järvellä puhdistaa sielua.
*
Takaisin alkuun. Rakastan syksyä.

Tein pahaa kärpäselle

Imuroin tänään elävän kärpäsen imuriin. Raukka kittuutteli lattialla siihen malliin, ettei siitä enää kunnon kärpästä olisi kumminkaan tullut. Haravoin myös hieman, kuitenkin niin paljon, että sain vasemman käden peukalonjuureen aikaiseksi rakon. Sivelin siihen pikiöljyvoidetta.
***
Näin yöllä unta, jossa anoppini kulki tultasyöksevä haarniska päällään huvipuistossa lapsia pelotellen. Oikeassa elämässä anoppini on harmiton, suorastaan mukava ihminen, enkä ymmärrä mitä ihmettä unitajuntani muka yrittää kertoa. En erityisemmin ole kiinnostunut unien selityksistä, joskin niitä on mukava silloin tällöin mietiskellä. Kyse lienee samasta ilmiöstä kuin tarot-korttien kanssa; molemmista voi löytää jonkin uuden näkökulman, josta tarkastella päivämaailman ilmiöitä ja tapahtumia.
***
Sain eilen kalenterin. Opiskelijoiden ja opettajien kalenteri alkaa elokuusta, muiden ihmisten elämää rytmittänee tammikuusta alkava kalenteri. Uusi kalenteri päivämäärineen helpotti syksyn suunnittelua huomattavasti. Aikaisemmin jouduin mielikuvittelemaan loka- ja marraskuun keskiviikko tai torstaipäiviä ja niiden aikatauluja.
***
Pitkästä aikaa blogilistaa plärätessä huomioni kiinnittyi käsityöaiheisten blogien valtaisaan määrään. Aika runsaasti oli myös innolla aloittaneita ja hetikohta lopettaneita. Jo vuosia blokanneet vanhat parrat näyttivät jaksavan edelleen. Uusista blogeista menestyneimmät olivat kovin (ehkäpä jo liiankin?) nokkelia ja hauskoja. Mutta missä ovat ahdistus- ja masennusblokkaajat? (Itselläni lääkitys ja lomat ovat lieventäneet oireita huomattavasti.)

Eilinen auringonpaiste jaksoi vielä lämmittää oikein kunnolla. Säilön energiaa talveksi.

Huopatossutehtaalla

Eipä ole pahemmin ihmisiä näkynyt tänään (neljä nähtyä, joista kaksi oli aamuisia perheenjäseniä ja yksi työkaveri).

Luulisi että tämmöisessä hiljaisuudessa ja rauhassa saisi ajateltua hienoja ja monimutkaisia aivoituksia. Eipä se ole noin yksinkertaista, päinvastoin. Ajatukset lähtevät kaikessa kurittomuudessaan omille teilleen, tekevät koukeroisia kierroksia ties missä, palaavat takaisin ja aiheuttavat joko hyvää tai pahaa mieltä. On toki myös neutraaleja ajatuksia, kuten sää tai vaatteet. Mutta kuka niitä nyt erityisesti jaksaisi ajatella. Etenkin kun en voi tuolle säälle mitään (siis sää on hyvä, ei siitä ole mitään valittamista) eikä ole rahaa ostaa vaatteita (niitäkin on tämän hetkisiin tarpeisiin).

Tänään kuuntelin ennen töihin tuloa Nirvanan Nevermindia, söin lakritsikissoja ja täytin ristisanatehtävää. Oloni oli seesteinen ja perushyvä. Tuollaisia hetkiä soisin muillekin ihmisille, mutta myös itsellenikin (koska oma napa on lähin) useammin. Yleensäkin yksinkertaisiin ja karun arkisiin hetkiin tulisi osata suhtautua oikeanlaisella vakavuudella. Huippuhetket -niin hyvät kuin huonot- tulevat ja menevät, niitä voi ehkä muistella jos välttämättä haluaa, mutta tavallisuudesta nauttiminen on jo oma taiteenlajinsa sinänsä.

(Tulikohan nyt kirjoitettua harha-ajatus? Eihän tavallisuudesta tarvitse nauttia, miksi pitäisi? Ehkä siihen on vain suhtauduttava neutraalisti.)
***
Tuosta Nirvanasta nousi mieleeni muistikuva epävarmasta, nahkatakkiin ja maihareihin pukeutuneesta teinistä. Olin täynnä angstia (mutta niinhän kaikki teinit ovat) ja surua (kuten kaikki angstiset teinit). Pidin Nirvanan musiikista ja kerran ollessani ystävättärieni luona istumassa iltaa, annoin illan emännälle äänittämäni Nirvanan Nevermindin kasettisoittimeen ujutettavaksi. Musiikki nostatti vastalauseiden vyöryn, ja hetken päästä kuuntelimme jotain ihme poppia, joka taisi olla Midnight Oilia tai sitä, joka esitti biisiä Africa... oliko se joku Toto? Syystä tai toisesta en kyennyt muodostamaan iltaa istuneiden kanssa pysyviä ystävyyssuhteita.

Lisää paljastuksia tylsääkin tylsemmästä menneisyydestäni luvassa tulevissa kirjoituksissa.

Yritin katsoa räppivideon

Aamuheräämiset ovat jo nyt vaikeita. Torkkunappulaennätys on jo nyt 47 minuuttia, mikä tarkoittaa aikaa ensimmäisen herätysäänen ja lopullisen nousun välillä.

Tänään sain kammettua itseni ylös jo 23 minuutin taistelun jälkeen. Kompuroin ylös ja kas! keittiössä oli jo valmista kahvia. Motin kanssa raahauduin tv:n ääreen kuuntelemaan ja katselemaan maailmantuskaa. Virittäydyttyäni sopivan pessimistiselle ja negatiiviselle mielialalle -ei tämä tästä enää paremmaksi muutu, vaikka kuinka yrittäisi - käänsin toosan ihmeen toivossa musictv:n puolelle. Sieltä nimittäin saattaa ehkä kerran viikossa tulla jokin hyvä video, siis jos on poikkeuksellisen loistava tuuri.

Tänään oli sitten kai jokin räppispesiaaliaamu. Yritin vängällä katsoa edes yhden videon loppuun, koska ajattelin, että noissa räppivideoissa on oltava jotain hyvää, jos ovat niin suosittuja ja jopa aamuvarhaisella ovat sitä ketkuttelua päättäneet ihmisille näyttää. Aikani viittäkytäsenttiä tai jotain vähäisempää turvanaukojaa tuijoteltuani huomasin vain ajattelevani entistä surkeampia ajatuksia. En kerta kaikkiaan kykene venyttämään sietokykyäni niin paljoa, että voisin oppia pitämään tuosta musiikinlajista. Tuo kai kertoo sitten enemmän rajoittuneisuudestani ihmisenä kuin suoranaisesti tuon musiikinlajin hyvyydestä tai huonoudesta. Yhtä kaikki, tunsin äkkiä itseni entistä väsyneemmäksi, harmaammaksi ja tylsemmäksi. Suljin tv:n yhdellä peukalon painauksella ja riuhtaisin itseni ylös. Lupasin samalla itselleni olla tänään reipas ihminen, hiljaa tietenkin, jottei tulisi liikoja luvattua.

Katsoin yksin elokuvan

Katsoin eilen Elämäni ilman minua -elokuvan yksin. Katsoessani itkin lähestulkoon koko ajan, myös niissä kohdissa joissa ei kai olisi periaatteessa ollut mitään itkettävää.

Tänään olen kärsinyt koko päivän lievästä migreenistä. Haluaisin mennä kotiin ja ottaa kaksi pilleriä päänsärkyyn, pujahtaa peiton alle ja odottaa muutaman tunnin kohtauksen ohimenemistä. En pidä tästä huonovointisuudesta. Muistuttaa liikaa krapulaa.

Mikä siinä työnteossa on niin vaikeaa?

Mottimestari Mauno Montoselta udeltiin kerran, että mitenkä halkomotin pinoamista voi nopeuttaa. Manu mietti hetken ja vastasi:

"Minä olen huomannut, että nopein tapa latoa motti on se, että kun ottaa halon käteensä, laittaa sen pinoon, ottaa nopeasti toisen eikä pidä halkoa kauan käsissään pinoon laittaessaan, se nopeuttaa latomista eniten."

Näin yksiselitteisesti kirjassa "Savotoilta tiedon teille" sivulla 402.
***
Huomasin juuri, että Pöykkölästä menee viimeinen bussi kaupunkiin klo 16.00, syyskuun alusta lähtien klo 17.00. Siinä sitä sitten oltaisiin, jos talvella yrittäisi pöykköläläinen illalla mennä kaupungille harrastamaan vaikkapa kuorolaulua. (Onneksi en enää asu Pöykkölässä.) Toisenkin huomion tein; kengistäni tuleva narina kuulostaa kohtuuttoman suurelta yksin ollessa keskellä hiljaisuutta.

Tai hetkinen. Kone hurisee, auto kuuluu menevän tiellä. Päivällä palokärki naputteli pihalla olevaa honkaa ja hetki sitten pari kanadalaista keskeytti meditaationi. Eihän täällä olekaan hiljaista. Luulin vaan.

Mustikoita ja mustaa huumoria

Kirjoitin tässä taannoin pitkän ja antaumuksellisen jutustelun mustikoiden poiminnasta, satunnaisista hillalöydöistä ja äidyinpä muistelemaan aina lapsuuden takaisia hillastelureissuja sekä niihin liittyviä muistoja liian kultaisiksi kuvittelemaan. Blogger söi tekstini, mistä yrmyyntyneenä heitin koko kirjoituksen taas päiviksi pois. Olkoon, ajattelin. Ketäpä tuo olisi edes kiinnostanut.

Eilen pääsin mustikkaan. Saaliista leivoin kaksi piirakkaa eri pohjiin. Kyllä olivat hyviä molemmat. Pakastimeen päätyi vaivainen puolilitrainen. Täytyy mennä vielä uudelleen. Mustikat ovat mielestäni parhaita metsämarjoja. Etenkin puoleksi sulaneina jogurtin joukossa.

***
Ihanainen päivänsäteeni aloittaa huomenna viidennen luokan. Olimme tänään vaateostoksilla, jälleen kerran liian myöhään. Kaikki halvimmasta päästä olevat hyvännäköiset farkut olivat loppuneet, kokoja ei ollut nimeksikään jäljellä mistään vaatteista. Herrajumala, miksei voi tilata vaatteita niin paljon, että niitä riittäisi kaikille. No, tapani mukaan hivenen liioittelin. Löytyihän sitä päällepantavaa vaikka kuinka:

Housut. Mustat. Lindex 16 e.
Paita. Musta, jossa punaiset hihat. Prisma 9 e.
Sukkahousut. Mustat, joissa punaisia raitoja. Lindex 5 e.
Neule. Musta. Citymarket 22 e.
Hikiranneke (musta) ja pinssejä ("Kiss me" ja muuta ällöä). Lindex 2 e.

Aikaisemmin löytynyt:
Reppu. Musta. Citymarket 15 e.
Penaali. Musta, jossa jotain punaista. 6 e.
Kengät. Mustat, joissa punaisia raitoja. 39 e.

Kaksi huomiota. Ensinnäkin tyttärelläni on taipumuksia goottiuteen, tai johonkin sellaiseen, jota en edes yritä ymmärtää. Toisekseen koulunkäynnin aloittaminen on hirveän kallista. Aurinkoko tuota lasta on venyttänyt niin etteivät vanhat vaatteet enää mahdu? Aurinkoko on sekoittanut hänen päänsä? Ei hormonit, ei vielä. Eihän.

Kai olen maininnut jo, että tyttärelläni on musta huumorintaju?

Nipsnaps, sydänliimaa

Sanonta, joka on ilahduttanut viime päivinä.

Kirjoitusrutiinin katketessa

Pitkän kirjoitustauon jälkeen paluu on vaikea. En edes yritä mitään hienoa, raportoin lyhyesti menneistä viikoista.

Pitkän lomareissun jälkeen olin kotona päivän, jonka jälkeen lähdin viikonlopuksi Ouluun. Kiitos Inkalle ja Heidille mukavasta viikonlopusta. Seuraavassa lähestulkoon täydellisen viikonlopun resepti: otetaan vodkaa, sekoitetaan hyvin karpalomehuun ja nautitaan kovaäänisen musiikin ja hyvien ystävien kera. Jälkiruoaksi 7 h tutustumista asuntomessuihin seuraavana päivänä.

Niin, tämähän tosiaan oli jo kaksi viikkoa sitten. Mihin nämä päivät ovat tässä välissä menneet?

Töissä, töissä ja töissä. Entä muuta?

Eilen vietin vapaapäiväni tyttäreni kanssa uusia koulutarvikkeita ostaen. Uusi reppu, uusi penaali, kyniä, kumi, vihkoja, koulukalenteri ja kengät. Rahat loppuivat, joten vaatteita hankitaan vasta parin viikon kuluttua.

Tyttäreni myötä aloin itsekin innostua tulevasta syksystä aivan eri tavalla kuin moneen vuoteen. Syyskuun alusta saan oman työhuoneen, oman tietokoneen ja oman kävelymatkan työhuoneelle. Ajatus kaikesta tästä ilostutti niin paljon, että ostin Tintti-kynätelineen uudelle tulevalle työpöydälleni.

Pitäisikö hankkia kirkasvalolamppu tuonne työhuoneeseen?
Onkohan siellä ikkunaa? Kerron myöhemmin.

Viimeiset hetket

Luopumisen aikaa. Istuin laiturilla, katselin tyyntä järven pintaa ja elokuisen kaunista yötaivasta. Metsän takana on suo, josta kurkien äänet kantautuivat. Kertoivat syksyn olevan jo lähellä. Vesi on silti vielä lämmintä uida. Alastomana kelluin selälläni usvaverhossa ja tuijottelin hennosti erottuvia tähtiä. Vielä ei ole niin pimeää, että ne näkisi kunnolla. Epätodellinen olo. Säikähdin, kun kala hyppäsi aivan kylkeni vierestä.

Korkkiruuvi, mutta ei silti niin kiero

Aina aika ajoin keho muistuttaa siitä, että sitä pitäisi kunnioittaa enemmän. Ottaa huomioon sen erityistarpeita tai hoivata sitä paremmin, ajatella sen tunteita. Olen vino. Sen ovat tehneet selväksi hierojat, shiatsunainen, hevoset...Uskottava kai se on. Vasen puoli kehosta elää vapaamatkustajana, kun oikea puoli ahertaa senkin edestä. Oikea puoli pitää minut pystyssä, koordinoi liikkeet, antaa voimaa ja korjaa vielä kaikki vasemman puolen virheet. Eilisellä luistelulenkillä huomasin sen taas, että otan vauhtia enemmän vain oikealla puolella, vasen tulee mukana ihan vain huvikseen. Pyöräillessäkin koko keho on vinossa. Voin vain kuvitella, että ei ole hevosellakaan helppoa, kun minä ratsastan. Tässä koneen ääressä istuessa huomaan vääntäneen itseni kierteelle. Tietysti oikeassa kierroksessa.

Niin, tiedänhän minä, pitää venytellä. Ja teenkin sitä.Tänä aamuna taas. Toisinaan olen suorempi, mutta en sitten tiedä mistä satunnaisuus tulee. Selkä sanoo, että saisi se suoruus olla jatkuva tila. Mielellään. Mutta minkä sille lopulta tekee, kun tekovaiheessa osat ovat olleet eriparia.

Tulitko yllätetyksi?

Hitto, kun en ole vielä valmis syksyyn!

Vietin hauskaa aikaa viikonloppuna. Perjantaina eivät edes slovakialaiset tappajakengät voineet pilata iltaani. Mutta minkä tekee, kun ne ovat niin sikamageet kengät ja näin kesällä jalat ovat tottuneet kengättömyyteen, korkeintaan varvastossuihin ja puukenkiin.

Vai kesä. Vaikka kuinka yritän vastustella syksyn tuloa, niin se tulee kuitenkin. Sen huomaa siitä, että jo elokuussa tuuli viilenee ja aamuisin väsyttää liikaa. Farkkushortsit käyvät liian olemattomaksi vaatteeksi ja aamulla pyöräillessä voisin laittaa jo hanskat käteen. Ihmiset puhuvat koulujen alkamisesta, kaupat mainostavat koulutarvikkeita ja läheiseen Tiimariin kulkee virtanaan ala-asteikäistä ihmistä, enimmäkseen tyttöjä. Työtätekevät palaavat pyörittämään omaa ratastaan tässä maailmassa ja viimeistään silloin, kun ensimmäinen oppilas tiedustelee soittotunneista, tuntuu, että pitkä pimeys on alkamassa. Ei silti, oppilaita on taas kiva nähdä ja järkyttyä, kuinka aikuisia heistä on kesän aikana tullut.

Jotta kesä edes vielä maistuisi, paljastan teille kaksi loistavaa kesäruokareseptiä.

Ensimmäinen

- Tomaattia kuutioina

- Sipulia renkkaina, suikaleina tai millaisina vain haluat

- Valkosipulia pieninä kuutioina, ei murskana, koska siitä tulee kitkerää. Määrän voi valita maun mukaan.

- Tuoretta basilikaa

- Suolaa ja sokeria ripaus

- Mustapippuria

- Oliiviöljyä

Sitten vain kaikki sekaisin ja jääkaappiin. Kelpaa syödä miten vain, leivän kanssa tai ilman.

Toinen

- Tomaattia kuutioina

- Samoin kurkkua

- Ja sipulia

- Punainen chilipalko ilman siemeniä pienenä silppuna

- Mustapippuria

-Ripaus suolaa ja sokeria, tuskin nimeksikään, mutta sokeria ehkä enemmän

- Tuoretta korianteria

- Aavistus viinietikkaa

- Oliiviöljyä

Kaikki sekaisin ja jääkaappiin. Tämäkin kelpaa mihin vain. Useimmat ovat pitäneet siitä kuitenkin niin paljon, että ovat syöneet sen.