Ei enää kauhuelokuvia

Yskä, ennen nukkumaanmenoa katsottu Ring ja hikinen lakana. Siinä melko hyvät ainekset kunnon painajaiseen.

Parhaimmat (eli pahimmat) painajaiset ammentuvat tottakai oman elämän kuvastosta, jota mieli höystää kauhuelokuvista poimituin maustein. Tavallinen arkitapahtuma, joka unessa vääristyy painajaismaisiin mittoihin tuo yön pimeydessä epätodellisuuden tunteen lähes käsin kosketeltavaksi.

Herätin puolisoni äänellä, jota en ollut koskaan ennen päästänyt. Se oli jonkinlaista ulinaa ja vaikerrusta, joka kuulostaa päivällä naurettavalta, mutta yöllä huolestuttavalta. Olin jumissa unessa, siksi kiitollinen herätyksestä. Yölampun valo vain siirsi kauhuntunnetta tuonnemmas, sammuessa sai jälleen hengityksen kiihtymään ja sydämen pamppailemaan.

Yöllä oli niin pimeää, etten ollut varma ovatko silmäni avoinna vai kiinni. Hetkellä jolloin kuvittelin niiden olevan auki, huomasin näkeväni jälleen unta. Halusin lopettaa painajaisen, avata silmäni. Vain huomatakseni niiden olevan jo auki.

Kääriydyin peittoon, etsin turvaa vieressäni nukkuvasta puolisosta. Yritin hengittää samaan tahtiin hänen kanssaan, olla yhtä jonkun toisen hengityksen kanssa, koska en uskaltanut olla oma itseni.

Yskin, tunsin tukehtuvani, enkä saanut kiinni omasta hengitysrytmistäni. Joku veti pääni hiuksistani taaksepäin, peitti suuni likaisella, karhealla kädellään ja sanoi etten kohta yskisi enää koskaan.