Menneitä muistellen, tulevaa peläten

Kahvin virkistämänä ajattelin kirjoittaa hieman menneisyydestäni. Koska käyn jo neljättäkymmenettä ikävuotta, muistelu alkaa olla tarpeellista ja jopa suositeltavaa.

Helposti kuvittelisi kaiken olleen ennen helpompaa, ruoka parempaa ja ihmisetkin ystävällisempiä. Mittapuuni mukaan "ennen" tarkoittaa 1980-lukua, ja tällä kertaa keskityn vuoteen 1985, jolloin asiat eivät ainakaan kohdallani olleet helpompia, sillä kärsin suunnattomasta ujoudesta. Ruoka oli aina sitä samaa nakkikeittoa tai käristystä ja kyllä, minäkin olin koulukiusattu, joten ihmisetkin siltä osin epäystävällisempiä kuin nykyään.

Asuin omakotitalossa äitini, isäni ja veljeni kanssa pienessä kylässä, jossa harrastettiin poronhoitoa, kankaanpainantaa ja jumppaa. Huoneessani oli uusi upea valkoinen kirjoituspöytä, jossa oli avattava kansi. Kannen alta löytyi lokerikko kaikelle pienimuotoiselle tilpehöörille, kuten muovikoruille, hiushömpsötyksille ja meikeille.

Emme olleet varakkaita, näin ymmärsin. Omistin yhdet muodikkaat viininpunaiset housut, joita pidin siihen saakka kunnes kaaduin ja sain reiän polveeni. Äitini -käsityöihminen kun tuolloin vielä oli - päätti paikata reiän päärynänmuotoisella kankaanpalalla. Voi sitä katkeruuden määrää, ainoat housuni meni pilaamaan päärynäpaikalla! Onneksi voitin myöhemmin ässä-arvasta sata markkaa, joten pystyin ihan itse ostamaan uudet entistä paremmat housut. Näin jälkeenpäin valintani hieman ihmetyttää; tummansiniset toppahousut, joissa oli mustia pystyraitoja ei välttämättä ehkä sittenkään ollut paras mahdollinen valinta.

Tuona vuonna maistoin tupakkaa. Tottakai se oli jännittävää, mutta totuuden nimissä myönnettäköön, että pidin koko touhua vähintäänkin typeränä jo tuolloin. En ole sen jälkeen polttanut kuin muutaman kerran.

Voitin myös hiihtokilpailuissa ja rakastuin silmittömästi ensimmäisen kerran. En saanut ensirakkauteni kohteelta mitään vastakaikua, koska suunnattomassa ujoudessani en uskaltanut ottaa häneen yhteyttä. Lisäksi välillämme oli noin sadan kilometrin etäisyys. Onneksi ystäväni kautta sain hänen valokuvansa, jonka ujutin vaaleanpunaiseen muovikehykseen.
***
Miksikö kaivan mielestäni näitä asioita? Siksi koska tyttäreni täyttää pian yksitoista, käy viidettä luokkaa, on kiinnostunut pojista, elokuvista, ihmissuhteista ja vaikka mistä. Yritän saada kiinni tuosta iästä, saada jotain kiinnekohtaa kasvattamiseen. Mietin mitä kaikkea minun pitäisi nyt kertoa tyttärelleni, mitä asioita säästää vielä hieman myöhemmäksi.

Aika käy vähiin. Tytär kasvaa suurin harppauksin, minä yritän pysyä perässä. Olen aktiivisena kasvattajana läsnä hänen elämässään enää muutaman vuoden, pian hän on jo nuori aikuinen.

Pelottaa. Toivottavasti hänellä on tukeva perusta mille alkaa rakentaa omaa elämää muutaman vuoden kuluttua.