Kevään merkit

Kevään ensimmäiset lokinkirkunat ja meren tuoksu. Suljin silmäni ja tuntui, että nousin ilmaan. Elämän onnellisuuden voisi huomata useammin.Voittaja -olo on kaukana, mutta kaikki on silti helpompaa kuin pimeänä talviaikana. Talvella olen pinnistänyt viimeiset positiivisuuden rippeet ystävilleni. Ei minun apeuteni ole heidän syytä, eikä heidän tarvitse siitä kärsiä. Arvostan heitä ja siksi olen yrittänyt käyttäytyä ihmisiksi. Nyt tosin voisin jättää osan positiivisuudesta myös itselleni. Siitä kun tuntuu olevan tänään ylitarjontaa.

ReUnion

Siinä, että juhlii herraseurassa, on hyvät puolensa.Toisaalta tällaisen seurueen keskustelun taso ei koskaan tule olemaan kummempi, kuin mitä se oli lukioaikana. Kerran tai kahdesti vuodessa yhteinen illanvietto on paikallaan, mutta olen varma, että kukaan ei kaipaa toistensa seuraa sen enempää. Yhteisöllisyys ja yhteinen hauska tuntuu syntyvän siitä, että kielenkäyttö on roisimpaa kuin satamajätkillä ja sisäpiirin huumorinkukka kukkii kovin runsaasti. Siinä minä sitten yritän olla hyvä jätkä ja pysyä mukana. Siksi uhkasin eilen, että illan solisti kirjoittaa vasempaan rintaani "Herra H. kävi täällä". Sitä, tapahtuiko näin, en paljasta. Yleensä en turhia puhele.

Hyvästä seurasta ja esiintyjästä huolimatta ärsytyskäyräni kipusi pahemman kerran punaiselle alueelle. Mutta sehän on vain minun oma ongelmani. Känniset ihmiset ovat syyntakeettomia, eikä heiltä voi vaatia minkäänlaisia käytöstapoja. Kun illan solisti tervehti yleisöä sanomalla "Mitäs juntit", en voinut olla nauramatta. Olin juuri hetkeä aikaisemmin miettinyt, että mihin ääliöillä täytettyyn helvetinkoloon olen päätynyt. Ja vieläpä vapaaehtoisesti! Minulle käy aina näin.

Mutta tänään on ollut aurinkoinen sää ja takana viisi ja puoli kilometriä lenkkeilyä. Ärsytystasoni on päätynyt turvallisesti vihreälle.Päivällä pääsiäistrulleja kulki pitkin kylätietä ja perheenisät viimeistelivät kokkotulia iltaa varten. Sielläpä tulet nyt palaa roihuavat ja ajavat pakanat sekä paholaisen kätyrit Kyöpelivuorelle.
***
Kerron teille vielä mummulta eilen kuulemani hyvän neuvon työhön liittyen. Pitäkää tämä mielessä, jos kalenteriin katsoessa alkaa tuntua siltä, että olette maailman tärkein ihminen.

Maanantai menee maatessa, tiistai tuumatessa, keskiviikko ei ole kenenkään työpäivä, torstain työllä ei kukaan ole rikastunut, perjantai on jo lauantain aatto. Ja joka pyhää pitää arvossaan, se ei tee lauantainakaan mitään.

Ohrasato

Pääsiäinen tulee. Ohrakylvökseni on alkanut näyttää kasvun merkkejä. Yhtä varmana, kuin kevääseen kuuluvat aurinko, loskakelit ja koirankakka, ilmestyvät mormonikaksoset. Luultavasti heitä liikkuu täällä muulloinkin, mutta huomaan heidät vasta keväällä. Musta puku, valkoinen paita ja nimilappu rintapielessä. Punaiset posket, siististi leikattu lyhyt tukka ja kirkkaat, hymyilevät silmät, jotka kaihoisaasti katsovat jo tuonpuoleiseen. Näin mormonikaksoset tänään kaksi kertaa. Ovat liikkuneet tiiviisti tällä alueella. Pyytäisinkö heidät kahville. Pappan kanssa harrastimme näitä uskonnollisia keskusteluja ja joskus pyysimme piruuttamme ovelle kolkutelleet jehovat kahville. Ai niin, mutta näillä mormoneilla taisi olla jotain rajoitteita kahvin suhteen. Kai heillekin silti mehu kelpaa. Amerikan serkku yritti jonkin aikaa ihmissuhdetta mormonimiehen kanssa, mutta eihän siitä mitään tullut. Siitä suhteesta saattoi vilpittömästi sanoa, että pariskunta kasvoi erilleen, jos nyt sitten koskaan olivat kovin hyvin yhdessä olleetkaan. Fanaattisuus on vaarallista.
***
Tänään kävelin kaupunkiin ja huomasin kadulle pysäköidyn auton. Yleensä autot saavat minun puolesta olla tai olla olematta, mutta tämä ilmeisen vastapesty, punainen urheiluauto suorastaan häikäisi silmiä. Ajattelin sen olevan Porsche. En tiedä muita urheiluautomerkkejä. Ohi kävellessä huomaamattomasti katsoin mikä se sitten oikeasti oli. Siinä luki Pontiac. Kai näillä kahdella nimellä jokin ratkaiseva ero on. Hauskinta tässä kaikessa kuitenkin oli, että yli lentänyt pulu paskansi suoraan siihen häikäisevän puhtaan auton tuulilasiin.
***
Hyvää pääsiäistä. Hiljentykää ja tutkiskelkaa sydäntänne. Pitkä viikonloppu antaa siihen oivan mahdollisuuden. Jos ei huvita, kannattaa sitten hiihtää tai juoda vaikkapa viinaa.

Hyvät pyhät!

Mikäli tyttäreni lisääntyisi yhtä tiuhaan kuin äitini ja minä, olisin isoäiti alle kymmenen vuoden sisällä.
Tieto ei erityisemmin järkyttänyt, tulipa vaan mieleen näin pääsiäisen kynnyksellä.
***
Lähdemme tänään ilmeisen liukkaassa kelissä ajelemaan pohjoiseen. Vuoden puolipakollinen sukulaisvierailu tulee hoidettua ja kukkia vietyä. Mikäpä siinä, vanhusten ilahduttaminen on aika mielekästä ja mukavaa puuhaa.

Keväisiä olotiloja

Inkalle näyttää tulleen kevät myös täällä tuubassa. Hienoa! Talven lyijyviitta on keventynyt merkittävästi myös omilta harteiltani. Huomaan kuvittelevani asioita jo vuoteen 2008 saakka.

Piipahdin Helsingissä. Ja tällä tarkoitan todella piipahtamista. Matkustin yöjunalla toissayön, olin perillä eilisen päivän ja matkustin jälleen yön kotiin. Mukava retki, luonnehtisin onnistuneeksi. Ilmat suosivat, mikä hivenen harmitti, koska olin lähes koko päivän sisätiloissa.

Nyt ryhtiliike ja askeleet kohti yliopistoa! Tadam.

Ostoslista

Päivisin on jo niin aurinkoista, että paikoitellen ilmestyy vesilätäköitä. Parvekkeen lumikerroskin on lohduttavasti vähenemään päin. Keväästä innostuneena voisi helposti erehtyä pukeutumaan kevättakkiin. Aamuisin ja iltaisin on silti hyvä varautua kylmyyteen (tänään klo 7. 10 pakkasta oli -13 astetta). Eipä silti, ei minulla ole kevättakkiakaan. Se on vielä kankaana kaupassa. Ostoslistaan olen kirjoittanut 2. 25 metriä sopivaa kangasta, avovetoketju 65 senttimetriä, kaksi 18 senttimetrin vetoketjua, tukikangasta ja kangasliitu. Muita tarvikkeita taitaa olla valmiina. Nähtäväksi tuleeko noista aineksista takki vai lompakko.

Kevät on aina mukavaa, vaikka toisaalta kovin harmittavaa aikaa. Sen ärsyttävän yltiöpäinen positiivisuus paljastaa muiden nuhjuisen olemuksen, joka vielä haluaisi jäädä talven pimeään pesään. Joka vuosi odotan kevättä, mutta joka kerta se yllättää minut. En ole valmis. Antakaa minulle vielä pari viikkoa pimeää talvea.

Tänään aamuauringossa tuijotin kauhusta jäykkänä ikkunoita, joista ei nähnyt kunnolla läpi. Nehän ovat likaiset! Ja mikä ihmeellinen pölykerros peittää asuntoa kauttaaltaan, vaikka minä olen luullut siivoavani! Vaatekaapin sisältökin näyttää jo lopen uupuneelta. Täytyy lisätä ostoslistaan 1. 55 metriä trikoota tai jotain muuta sopivaa, 1. 45 metriä puuvillakangasta ja 1. 60 metriä neuloskangasta. Jos hyvin käy, näistäkin aineksista voi tulla jotain käyttökelpoista.

***
Kylvin pääsiäisruohoa. Se ei ole oikeaa rairuohoa, käytin ohransiemeniä. Saavat kissat kesää odotellessa syödä sen, kunhan nyt ensin kasvaisi.

Tahma-ansa

Mitä opin viime viikonlopusta? Ainakin sen, että äidiltä ei kannata kysyä mitään, mihin haluaa järkevän vastauksen. Opittua tuli myös se, että mitä useampi kokki, sen huonompi tulos. Suosittelen, että etenkin äidit ja tyttäret, mummut, serkut ja tädit pysyttelevät erossa samoista keitoksista. Ihan sama, vaikka kyseessä olisi vain kahvi. Parempi laittaa vieraat itse asialle, jos muuta ratkaisua ei löydy. Ei sillä, että olisimme jotenkin erityisen riitaisaa väkeä, mutta jokaisella on mielipiteitä, periaatteita, näkemyksiä, tapoja...Kyllä taitavat ne sukuun joskus erehtyneet miehet katua karvaasti valintaansa. Mutta muuta eivät enää voi, paitsi kuunnella ja tyytyä osaansa. Isomummu on sanonut, että mies on perheen pää, mutta että nainenhan se on, joka pään kääntää. Tätä filosofiaa suvun naiset ovat sentään onnistuneet toteuttamaan yhteistuumin.
***
Vielä muistutuksena itselleni, että menneen kaltaisille viikonloppumatkoille ei kannata lähteä ilman toista päällysvaatekertaa.Ulkoiluvaatteita ei lasketa. Lauantai-illan pesin mukana ollutta puvustoani. Sitä ainoaa, joilla ajattelin pärjääväni pari päivää. Ei. Pienet pulleat lapsenkädet tahmasivat vaatteeni hetkessä. Niitä ei voi hillitä, ne tarttuvat kiinni kaikkeen mikä eteen sattuu. Vaikka onnistuisi välttämään kurottelevia tahmanäppejä, silti ne onnistuvat salakavalasti virittämään ansojaan. Viimeistään silloin, kun päättää istua tuolille, istuu todennäköisesti tahma-ansaan.

Wonder Woman

Tänään oli ensimmäinen opetuspäivä pitkään aikaan. No, puolitoista viikkoakin voi tuntua pitkältä. Oli mukava taas nähdä oppilaita, vaikka parin tunnin yy-kaa-koo-nee-mantra ja naksuttava metronomi vievät helposti lähelle transsia. Tänään olen ollut myös erittäin hyvännäköinen. On itseäkin melkein pelottanut, kun olen katsonut peiliin. Sain siitä kommenttia taholta, jolta en olisi sitä odottanut. Talli ja ratsastuskin sujuivat tuosta vain huis helposti. Kotiin tultua aloin vielä imuroimaan klo 22 aikaan. Naapurit tykkäävät. Suomalaiselle pessimismille uskollisena luulen, että tämä taitaa olla vain tilapäistä hyvännäköisyyttä ja eloisuutta. Toisaalta näin olisi hyvä suunta, jolla jatkaa. Ellei sitten tämä kaikki ole sen yrttijuoman ansiota, jolla olen jo kahtena aamuna itseäni lääkinnyt. Ruokalusikallinen kerran päivässä. Lieneekö ihmejuomaa.

Iltapäiväviihdettä

Which Rock Chick Are You?

Kun en parempaakaan tekemistä keksinyt, niin päätin selvittää, kuka oikeastaan olen. Näitä laadukkaita ja syväluotaavia testejä löytyy lisää joka päivä.

63 kilometriä kasassa

Eilinen hiihtolenkki Pöyliövaaralla oli vaativa. Vaikka kuntoni on pikku hiljaa viikkojen aikana parantunut, olivat nousut edelleen kohtuuttoman rankkoja. En sentään ottanut suksia kainaloon, vaan sinnillä ja hammasta purren kipusin mäet ylös.
***
Tyttärelläni oli tänään hammaslääkäri. Hyvät hampaat, joskin hammaskiveä löytyi yhden hampaan juuresta. Jostain syystä kaupungilla vaelteli erinäisiä päiväkotiryhmiä siellä täällä. Kolmannen ryhmän kohdalla tyttäreni tokaisi, että "mikä ihmeen kulkutauti täällä on liikkeellä."
***
Painajaisten täyttämän yön jälkeen päiväni on tuntunut kovin epätodelliselta. Unessani (joiden en edes oleta kiinnostavan ketään) kuristin ihmistä joka oli samanaikaisesti sekä minä lapsena että aikuisena. Tämä oli nyt sitten yhdeksäs huonosti nukuttu yö peräjälkeen.

Naurakaa

Näistä sitä riittää huvia!

Naiset, eläimet, miehet...yksisoluiset ja poliisit

Ajoin autolla kaupunkiin. Pääväylän varrella olivat poliisit pitämässä ratsiaa. Mittari näytti vähintään 70km/h, vaikka oikeasti siinä kai pitäisi ajaa paljon hitaammin. Veri pakeni kasvoilta ja sydänalaa kouraisi ikävästi. Olin varma, että nyt narahdin. Pelkään poliiseja. Niistä ei koskaan tiedä, mitä muuta ne keksivät minun niskoilleni sälyttää ylinopeuden lisäksi. Aloin itkemään. Tuskin siitä olisi ollut mitään hyötyä poliisin edessä. Vaaleahiuksisena se olisi voinut onnistua, mutta itkua tihrustava mustahiuksinen näyttää vain säälittävältä rikolliselta, joka ansaitseekin sakot. Jatkoin matkaani ja odotin, että seuraavalla bussipysäkillä on toinen poliisiauto jo viittilöimässä minua sivuun. Ei ollut. Onnenpäivä. Itkusta selvittyäni tunsin lapsellista riemua siitä, että olin rikkonut lakia poliisin silmien alla. Mielessäni näytin niille vielä keskisormea.

Virsiviisut

Virsien veisaamisessa on jotain samaa kuin juoksemisessa. Vaikka virret sisällöllisesti ovatkin kovin mielipuolisia, silti niiden rytmi ja melodia saavat aikaan saman tunteen kuin juoksu. Todellisuus muuttuu ja omat ajatukset kuuluvat selkeämmin. Joskus olen miettinyt, että miksi isomummu veisasi aina kun teki jotain, ihan mitä tahansa. Lapsena tietysti pidin häntä hyvin uskovaisena ihmisenä ja ajattelin hänen siksi pitävän virsistä niin paljon. Enpä sitten tiedä, kun veisuun loputtua saattoi kuulua muutama isomummulle sopiva voimasana, jos jokin homma ei edennyt kuten oli suunniteltu. Näin aikuisena voin kuitenkin hyvin ymmärtää, että veisaamisella saattoi olla jokin muu merkitys. Eikä veisatessa tarvitse olla edes hyvä laulaja. Riittää, että pysyy oikeassa nuotissa ja että ääni tulee syvältä. Sieltä peffalihaksista niin kuin Karita Mattilalla. Entisen opettajani kanssa kerran keskustelimme hengitystekniikasta ja hän kertoi olleensa Karitan taustajoukoissa soittamassa ja sattumalta pannut merkille tämän hyvän hengitystekniikan. Oli kuulema pakaroista asti näkynyt, että hengitys oli taitavaa ja tehokasta. En sitten tiedä, miksi hän yleensä oli tuijotellut oopperatähden takalistoa, eikä keskittynyt soittamiseen...

Hautajaiset

Pitkä ja raskas päivä on ohi. Hautajaiset. Sukua ja ystäviä oli saapunut paikalle. Joitakin heistä en ollut nähnyt vuosiin. Eivät tunteneet minua, vaikka olen samannäköinen kuin ennenkin. Ainakin omasta mielestäni.

Olin surusta turta, enkä itkenyt. Ajattelin, että parempi niin. Mietiskelin esitettäväksi aikomaani kappaletta, jonka olin kiireessä transponoinut väärään sävellajiin. Täytyi muuttaa se lennossa cis-molliin. Harmitti niin, että kirosin mielessäni. En itkenyt papin puheen aikana. Puhui kovin pinnallisia asioita pappan elämästä. Mutta mistäpä olisi tiennyt muuta. En itkenyt, vaikka vieressä istuva tätini itkeä vollotti diapameissaan kuin heikkopäinen. Äitini komensi siskoaan rauhoittumaan.

Tuntui siltä, että olen itkenyt elämäni aikana niin paljon ettei enää tule kyyneleitä. Että mistä niitä tähän hätään vielä puristaisi. Itkin vasta, kun serkkupoika kyynelehti arkun äärellä, kuin pikkulapsi. Hän ei itke. Tosimiehet eivät yleensä itke. Olen nähnyt hänen viimeksi itkevän silloin, kun minä olin 6-vuotias ja hän seitsemän. Joku juttu meni silloin pieleen, en tosin pysty muistamaan mikä se oli.

Nukkumisesta

Tässä kirjauksessa en kirjoita näkemistäni unista, vaikka kummallisia ovatkin. Viime yönäkin nypin koiranpennuilta karvoja niin että tuli nahka näkyviin. Karvoista askartelin pehmeitä suikaleita ortodoksisessa päiväkerhossa. Suikaleiden tarkoitus tosin jäi hämärän peittoon.

Nyt on mennyt kahdeksan yötä huonommin. Hillitöntä hikoilua ja kieriskelyä, kymmeniä heräilyjä ja katkonaisia sekavia unia. Joka ilta toivon seuraavan yön olevan levollinen, joka aamu toivon herääväni virkistyneenä ja ah! niin hyväntuulisena. Se olisi mukavaa kaikkien kannalta. Aina pitää olla jotain valittamisen aihetta, joten olkoon se sitten tällä kertaa tämä nukkumisen huonous.

Jotain hyvääkin: Bad Santa oli loistava elokuva! Synkkääkin synkempi huumori iski minuun kuin moukari.

Pakkanen näyttää olevan sen verran kireä, etten taida päästä tänään suksimaan.

Hiihtohuomioita

Apua! En tunnistanut blogiani lainkaan ensi silmäyksellä. Enkä toisellakaan, jos rehellisiä ollaan. Olen vieraantunut näemmä tosissaan tästä harrastuksesta. Hyvä että Inka kirjoittaa, koska itse en edelleenkään oikein jaksa.

Asiasta tärkeimpään eli hiihtoon; 56 km kertynyt tälle keväälle. Ei yhtään huono saavutus rapakuntoiselle räpeltäjälle. Pari kertaa pakkanen on mennyt keuhkoputkeen ja aiheuttanut vihlontaa jälkikäteen. Olen huomannut, että tuollainen 7,5 km on juuri sopiva mitta lenkille. Siinä tulee hivenen hiki, mutta huolellisen venyttelyn jälkeen lihakset eivät ole jumissa.

Hiihto on siinä mielessä hankala laji, että välineet on oltava kunnossa, jotta motivaatio pysyy hyvänä. Lainasauvani nakertavat lenkillä mieltä ja kehoa joka ikinen kerta. Odottelen tässä alennusmyyntejä saadakseni huippusauvat pilkkahintaan. Tällä hetkellä tyydyn mieheni muovisiin painaviin halpiksiin.

Keliolosuhteillakin on tämmöiselle harrastelijalle iso merkitys. Astmaatikkona en voi edes mennä yli -10 asteen pakkaseen rehkimään. Lumisateessakaan ei ole mukavaa, koska siinä kastuu. Aurinkoinen tai mielellään puolipilvinen alle kymmenen asteen pakkanen on paras. Saa jopa tuulla vähän lounaasta, se ei haittaa.

Monipuolisuuden vuoksi olen käynyt myös uimassa tämän vuoden puolella, tosin vain yhdesti. Huomenna menen toisenkin kerran, paitsi jos pääsen pelaamaan Haloa.

Rehellisyys kunniaan

Maria Peura kirjoittaa tänäisessä Kalevassa kiltteydestä. Hyvä juttu. Lukekaa. Ihmiset pitävät kiltteydestä. Rehellisyys on ilkeyttä, eikä sellaista kukaan halua kestää. Koska rehellisyyttä pidetään usein ilkeytenä, siksi on joskus paljon helpompaa olla kiltti ja hiljaa.

Uusavuttomuus yllättää

Sain tänään vieraita.Hyvä ystäväni, kahden lapsen äiti tuli pesueensa kanssa käymään. Aikuisten asioita ei voinut paljoa keskustella, koska puolivuotias tytär vei liikaa äitinsä huomiota. Minä keskustelin 8-vuotiaan pojan kanssa musiikista ja tietokonepeleistä. Musiikkikeskustelumme keskeytyi, kun ystäväni tuli keittiöstä hämmästynyt ilme kasvoillaan: ”Täällä ei ole mikroa! Missä lapsen ruuan nyt voi lämmittää!” Niin, ei ole mikroa...Oli minun vuoroni olla hämmästynyt. Tässä minä, joka en ole koskaan hoitanut vauvoja tai ollut edes lapsenvahtina alle 5-vuotiaalle, neuvon kahden lapsen äidille, miten purkkiruokaa voi lämmittää mikrottomassa taloudessa. Hyvät ihmiset, kuumassa vesihauteessa tietenkin. Aikamme ystäväni uusavuttomuudelle naureskeltuamme hän kysyi vakava ilme kasvoillaan, että miten noin yleensä teen ruokaa, kun ei ole mikroa. Keittiössäni on toimiva uuni ja liesi...

Huimapää

Heräsin, kun aurinko porasi reikää otsaani. Aika ja paikka olivat epäselviä. Olin varma, että nyt on jo kesä. Vaikka talvi-ihmiseksi tunnustaudunkin, oli pettymys huomata, että maassa on edelleen lunta ja pakkasta viisitoista astetta.

Levottoman yön ja myöhäisen nukkumaanmenon jälkeen tuntuu oudolta olla näinkin pirteä. Illalla kävin ystäväni luona kyläilemässä ja tyttärensä, joka on niitä harvoja lapsia, jotka eivät pelkää minua, sinetöi suhteemme täydelliseksi. Hän nujusi koko illan sylissäni, kuolasi vaatteilleni ja puraisi minua käsivarresta. Lopuksi päätti nukahtaa siihen. Sitä ennen olimme toki kuunnelleet hänen suosikkibändiään Sonata Arcticaa, olkoonkin, että myös äiti ystävineen pitää siitä.

Eipä siis ihme, että nukkuminen oli kovin levotonta. Neljän aikaan havahduin ahdistavaan tunteeseen ja siihen, että olin taas kerran kierittänyt itseni peittoon kuin muumion ikään. Hiukset olivat liimautuneet niskaan ja otsalle. Oli vaikea nukahtaa uudelleen. Huimasi. Viime päivinä huimausta on tuntunut tämän tästä. Vanhuus ei tule yksin. Kai minulla on kirjaimellisesti vikaa korvien välissä. Tai sitten syynä on se verenpaineeni, joka on noin miinus nolla. Ei voi tietää, mutta tuskin tämä on silti kuolemaksi.

Viallisia olotiloja

Aamupäivällä päätin uskaltautua hiihtolomalaisten joukkoon vaatekauppoihin. Halusin ostaa farkut. Luulisi, että se on helppo homma. Olen yrittänyt sitä pitkin talvea, mutta turhaan. Olisi pitänyt muistaa, että hyppyriperille ei tehdä sopivia farkkuja tai ainakaan niitä ei myydä täällä. Otin sovitettavaksi useammat housut, jotka olivat numeron perusteella oikeaa kokoa. Jokainen pari oli kuitenkin kovin epämukava siitä yhdestä kohdasta. Ajattelin, että isompi koko olisi lääke tähän vaivaan. Niin. Anteeksi, mutta pyysinkö lisää kangasta etuosaan ja vyötäröön, jotka jo edellisissä vaihtoehdoissa olivat kovin väljiä? Onko tarkoitus tunkea rantapallo housuihin täyttämään tyhjä tila? Ja niinpä jäivät farkut kauppaan. Kyllä on elämä kovaa.

***
Tänään kaikki radiokanavat ovat kuin yhteisestä sopimuksesta kiusanneet minua. Kaikki ovat vuorotellen soittaneet vain Popedaa, Eppu Normaalia ja Tommi Läntistä. Elämä on todella kovaa.

Hello, Santa!

Tiistaina annoin houkutella itseni elokuviin. Oikeastaan en tarvinnut kovin paljon painostusta. Elokuva itsessään ei ollut hyvä vetonaula, mutta se näyttelijä. Niitä sinisilmiä saattaa katsella kuinka huonossa elokuvassa tahansa. Olen varma leffaseuralainen, kun kyse on Benistä. Täytyy tunnustaa, että en ihan tarkkaan muista, mitä kaikkea tiistain elokuvassa tapahtui...

Eilen illalla väsyksissäni päätin katsoa Pahan pukin. Oli kai uneliaan olotilani syytä, että en tiennyt itkeä vai nauraako. Komediaksi sitä kansitekstissä sanottiin. Taisin nauraa silloin, kun olisi pitänyt olla järkytyksestä kyyneleet silmissä. Voi tietysti olla niin, että tämä ei kerro mitään elokuvasta vaan enemmänkin minusta.

***
Päivän levy
Pornorphans: Beyond Good & Evil (2002). Levyltä löytyy hyviä musiikkiesityksiä. Uudempaakin on tulossa (Chinatown, Djinna)

***
P. S. Tällainen perinteistä tyyliä sivakoiva sunnuntaihiihtäjä on löytänyt pitoteipistä onnen avaimet.

Isona ryhdyn täysipäiväisesti hyväksi ihmiseksi

Yöllä päätin, että lähden aamulla hiihtämään. Tässä olen vieläkin ja kello käy jo yhtätoista. Menen minä, aivan varmasti. Vielä vain on liian kylmä. Pakkasta on lähes kaksikymmentä astetta ja voiteet suksien pohjissa ovat parhaimmillaan alle kymmenessä asteessa. Pian aurinko lämmittää tämänkin päivän. Tekosyitä riittää, mutta silti ajattelin ehtiä ladulle ennen sovittuja velvollisuuksia. Velvollisuuksia, jotka eivät oikeastaan mitenkään tee elämääni paremmaksi eikä minulle makseta niistä. Talkootyötä, josta ei saa edes lämmintä kättä. Mutta joskus haluan olla hyvä ihminen ja suostun tekemään asioita toisten puolesta. Niin, en ole aina vain häijyjä ajatteleva noita-akka, vaikka monet sitä luulevat. Siirrynpä tästä kiillottamaan sädekehääni ja käyn hiihtämässä.

Mustavalkoinen maailma

Sain puhelun ja ajattelin häijyjä ajatuksia lähimmäisestä. Unohdin ne oitis, vaikka kaikenlainen hurskastelu ja teeskentely on naurettavaa. Itse olen toisinaan kai liian rehellinen ja suorasukainen. Ajattelen itsekkäästi, että ei ole minun ongelma, häpeä eikä uneton yö, jos joku suivaantuu minusta.
***
Päivän levy
Absoluuttinen Nollapiste: Sortovuodet 1994-2004 (2004)

Hajanainen paluu

Viime päivinä olen matkustanut junalla ja autolla useampia satoja kilometrejä. Samoin olen suunnitellut yhden kuolinilmoituksen, halannut itselleni täysin outoja ihmisiä, keittänyt litroittain kahvia ja juonut litroittain kahvia. Olen kyllästynyt itkuiseen tunnelmaan ja häipynyt paikalta.
***
Katselin vanhoja valokuvia isoisosetäni jäämistöstä. Setä on ollut eläessään viisas. Hän on kirjoittanut lähes kaikkien kuvien taakse keitä kuvassa on ja missä kuva on otettu. Sotakuvien osalta olisikin toivotonta tietää, minkä korsun perältä kymmenkunta silmäparia hymyilee. Samasta kokoelmasta löytyi myös toisen isoisosedän kuvia. Sen, joka oli ratsupoliisi. Tämä komea mies esittelee melkein jokaisessa kesäisessä kuvassa kelpoa ylävartaloaan ilman paitaa. Eipä näytä huonolta hevosen selässä univormupukuisenakaan. Ihme, että tuollainen mies ei löytänyt naista itselleen ennen kuin yli viisikymppisenä. Oli kai nirso.
***
Sanon vielä hyvää Naisten päivää. Kaupunki suosittelee liputtamista. Ei ole pakko, mutta itseään arvostava kaupunkilainen tekee niin. Venäjällä taidetaan pitää oikein töistä vapaata näin juhlapäivänä. Mutta täällä tasa-arvoa viimeiseen asti korostavassa maassa naisia ei muisteta liikaa, etteivät vain ylpisty ja luule itsestään liikoja.

Matkoja

Hiihtokilometrejä 15. Uintia monta sataa metriä. Autolla yli 1000 km.

Kevättalvi alkaa olla parhaimmillaan. Aurinko lämmittää päivisin, nousee aikaisin ja laskee vasta myöhään iltapäivällä. Toissapäiväisen energiapurkauksen voimin kävin uimassa. Tänään haluaisin sulkea säleverhot ja jäädä sisälle. Olla tapaamatta ketään, olla puhumatta. Kaksi tälle päivälle sovittua velvoitetta estää sen. Ehkä näin on parempi.

Taannoin itkin päivittäin. Itkin kaupassa, pankissa, kaupungilla ja kirjastossa. Tällä hetkellä suru on jumittunut syvälle, kyyneleet ovat lukkojen takana.

Kuka tunnustaa tulevansa hautajaisiin vain syödäkseen?

Hautajaisia suunnitellaan. Serkku vouhottaa liikaa. Päättää asioista, jotka eivät oikeastaan hänelle edes kuuluisi. Ihmiset kiistelevät siitä, mitä ruokaa hautajaisissa tarjotaan. Pakastimet ovat hirveä ja poroa täynnä. Tehdäänkö niistä keitto vai paisti? Leipooko täti kaikki kahvileivät? Ja pitääkö olla kuinka montaa sorttia tarjolla? Minun pitäisi miettiä musiikkiosuus, mutta serkku sohii jo siinäkin asiassa mukana. Helvetti, laulakoon ja soittakoon, jos kerran haluaa päättää siitä. Äänellään variskin laulaa, mutta se pysyy sentään oikeassa nuotissa. Toisin kuin serkku.

Kukaan ei kuuntele, mitä mummu haluaisi.