Huimapää

Heräsin, kun aurinko porasi reikää otsaani. Aika ja paikka olivat epäselviä. Olin varma, että nyt on jo kesä. Vaikka talvi-ihmiseksi tunnustaudunkin, oli pettymys huomata, että maassa on edelleen lunta ja pakkasta viisitoista astetta.

Levottoman yön ja myöhäisen nukkumaanmenon jälkeen tuntuu oudolta olla näinkin pirteä. Illalla kävin ystäväni luona kyläilemässä ja tyttärensä, joka on niitä harvoja lapsia, jotka eivät pelkää minua, sinetöi suhteemme täydelliseksi. Hän nujusi koko illan sylissäni, kuolasi vaatteilleni ja puraisi minua käsivarresta. Lopuksi päätti nukahtaa siihen. Sitä ennen olimme toki kuunnelleet hänen suosikkibändiään Sonata Arcticaa, olkoonkin, että myös äiti ystävineen pitää siitä.

Eipä siis ihme, että nukkuminen oli kovin levotonta. Neljän aikaan havahduin ahdistavaan tunteeseen ja siihen, että olin taas kerran kierittänyt itseni peittoon kuin muumion ikään. Hiukset olivat liimautuneet niskaan ja otsalle. Oli vaikea nukahtaa uudelleen. Huimasi. Viime päivinä huimausta on tuntunut tämän tästä. Vanhuus ei tule yksin. Kai minulla on kirjaimellisesti vikaa korvien välissä. Tai sitten syynä on se verenpaineeni, joka on noin miinus nolla. Ei voi tietää, mutta tuskin tämä on silti kuolemaksi.