Hautajaiset

Pitkä ja raskas päivä on ohi. Hautajaiset. Sukua ja ystäviä oli saapunut paikalle. Joitakin heistä en ollut nähnyt vuosiin. Eivät tunteneet minua, vaikka olen samannäköinen kuin ennenkin. Ainakin omasta mielestäni.

Olin surusta turta, enkä itkenyt. Ajattelin, että parempi niin. Mietiskelin esitettäväksi aikomaani kappaletta, jonka olin kiireessä transponoinut väärään sävellajiin. Täytyi muuttaa se lennossa cis-molliin. Harmitti niin, että kirosin mielessäni. En itkenyt papin puheen aikana. Puhui kovin pinnallisia asioita pappan elämästä. Mutta mistäpä olisi tiennyt muuta. En itkenyt, vaikka vieressä istuva tätini itkeä vollotti diapameissaan kuin heikkopäinen. Äitini komensi siskoaan rauhoittumaan.

Tuntui siltä, että olen itkenyt elämäni aikana niin paljon ettei enää tule kyyneleitä. Että mistä niitä tähän hätään vielä puristaisi. Itkin vasta, kun serkkupoika kyynelehti arkun äärellä, kuin pikkulapsi. Hän ei itke. Tosimiehet eivät yleensä itke. Olen nähnyt hänen viimeksi itkevän silloin, kun minä olin 6-vuotias ja hän seitsemän. Joku juttu meni silloin pieleen, en tosin pysty muistamaan mikä se oli.