Virsiviisut

Virsien veisaamisessa on jotain samaa kuin juoksemisessa. Vaikka virret sisällöllisesti ovatkin kovin mielipuolisia, silti niiden rytmi ja melodia saavat aikaan saman tunteen kuin juoksu. Todellisuus muuttuu ja omat ajatukset kuuluvat selkeämmin. Joskus olen miettinyt, että miksi isomummu veisasi aina kun teki jotain, ihan mitä tahansa. Lapsena tietysti pidin häntä hyvin uskovaisena ihmisenä ja ajattelin hänen siksi pitävän virsistä niin paljon. Enpä sitten tiedä, kun veisuun loputtua saattoi kuulua muutama isomummulle sopiva voimasana, jos jokin homma ei edennyt kuten oli suunniteltu. Näin aikuisena voin kuitenkin hyvin ymmärtää, että veisaamisella saattoi olla jokin muu merkitys. Eikä veisatessa tarvitse olla edes hyvä laulaja. Riittää, että pysyy oikeassa nuotissa ja että ääni tulee syvältä. Sieltä peffalihaksista niin kuin Karita Mattilalla. Entisen opettajani kanssa kerran keskustelimme hengitystekniikasta ja hän kertoi olleensa Karitan taustajoukoissa soittamassa ja sattumalta pannut merkille tämän hyvän hengitystekniikan. Oli kuulema pakaroista asti näkynyt, että hengitys oli taitavaa ja tehokasta. En sitten tiedä, miksi hän yleensä oli tuijotellut oopperatähden takalistoa, eikä keskittynyt soittamiseen...