Talvikeli

Tänään sohjoisella tiellä rahjustaessa muistelin niitä talvia ennen vanhaan, jolloin lunta oli pari metriä ja pakkanen viilsi vedet silmiin. Olin kai 3- tai 4-vuotias, kun eräänäkin yönä lunta oli pyryttänyt ja tuiskuttanut niin, ettei pihatietä erottanut lainkaan. Aamulla teimme lähtöä johonkin. Isä, minä ja yksi koiristamme. Ulos päästyämme matkanteko vaikeutui heti alkuunsa. Minusta ei ollut etenemään siinä lumimäärässä ja yleensä ketterä ajokoirakin jumittui hankeen. Isä seisoi haarojaan myöden kinoksessa ja mietti, miten tästä selvitään. Aikansa tuumittuaan, hän istutti minut koiran kanssa pulkkaan. Niin, siihen ikuisesti kestävään, punaiseen Sarvis-ahkioon. Eipä siitä mitään tullut. Minäkin olen ollut joskus niin pieni, ettei minusta ollut pitelemään rimpuilevaa koiranrötkälettä sylissä. Siinä sitä oltiin edelleen. Pihatiellä, umpihangessa. Kai meidän menomme oli niin tärkeä, että isä ei luovuttanut. Koska suksia ei enää viitsinyt tähän hässäkkään hakea, hän vain kaappasi minut toiseen, koiran toiseen kainaloon ja sitten mentiin. Minä roikotin kädessäni pulkkaa. Koira tuijotti minua mustilla silmillään isän rintakehän toiselta puolelta.