Aamutoteamus

Taas on perjantai. Viikon alussa luulen, että aikaa on runsaasti ennen seuraavaa perjantaita ja viikonloppua. Ehdin tehdä, mennä, tulla, toimittaa, käydä, aikoa, valmistaa, suunnitella...Mutta taas on perjantai. Tänään on toki päivä melkein alussa ja käyttämättä, mutta tuskin silti teen mitään maailmaa mullistavia tekoja. Nyt siis olisi elämäni tilaisuus aloittaa tuon ikuisesti riippana roikkuvan tenttikirjan lukeminen. Se oli nimittäin tämän viikon päätavoitteeni. En kuitenkaan ehtinyt (lue: ei huvittanut). Ei minulla aika ole pitkäksi käynyt, ei. Olen loistava siinä, että osaan täyttää päiväni kaikenlaisella näpertelyllä ja tärkeänä olemisella. Ja niin on taas yksi päivä elämästä ohitettu. Mitä siitä jäi minulle? Paitsi päivää vanhempi keho, jossa silmänympärykset näyttävät joka syksy olevan aina vain ryppyisemmät. Näin muutaman huonosti nukutun yön jälkeen silmäpussien olemus vaikuttaa jo pelottavan pysyvältä. Onneksi minä en kaljuunnu.

Osaako kukaan latinaa, tuota vanhaa sivistyskieltä?

Jos sellainen löytyy, niin voisiko hän ystävällisesti kertoa minulle mitä seuraavassa tekstissä sanotaan? Voi myös vinkata mistä löytyisi valmis suomennos.

***
Libera me, Domine,
de morte aeterna,
in die illa tremenda,
in die illa:
Quando caeli movendi sunt,
quando caeli movendi sunt et terra:
dum veneris judicare saeculum per ignem.

Tremens, tremens factus sum ego
et timeo, et timeo,
dum discussio venerit,
at que ventura ira.

Dies illa, dies irae,
calamitatis et miseriae,
dies illa, dies magna
et amara, amara valde.

Requiem aeternam
dona eis Domine,
et lux perpetua luceat eis,
luceat eis.
***
Kiitos.

Päivän vanhempi

Suunnittelin kirjoittavani elämäni ihastuksista ja rakkauksista. Hetken kuluttua lista alkoi näyttää aika nololta, joten jätin koko asian sikseen.

Sen sijaan ajattelin kirjoittaa tästä päivästä. Siitä kuinka pilvet matavat eteenpäin ja keltaiset koivunlatvat taipuvat tuulessa. Tai siitä kuinka ruoan päälle nauttimani kahvi oli tänään erityisen pehmeää ja kermaista.
***
En muista syöneeni aamupalaa. Vaeltelin kotona ja järjestelin olohuoneen, makuuhuoneen ja keittiön. Kuuntelin uutiset, ja hätäännyin hieman tajutessani syyspäiväntasauksen olleen pari päivää sitten. Kuulin siitä eilen, mutta koska piuhat ovat joskus pitkät, ymmärrys aiheutti paniikinomaisen tunteen vasta aamulla.

Kävin verotoimistossa. Siellä sain palvelua naiselta, jonka suupielet olivat vuosien kuluessa valuneet alaspäin. Hän ei hymyillyt kertaakaan, kysyi tasapaksulla äänellä vuoden tulojani. Hämmästeli niiden vähyyttä, mutta ei kysynyt lisäkysymyksiä. Minua hivenen nolotti, ei tulojeni vähyys vaan se, että halusin nauraa noille alasvaluneille suupielille. Samassa tunsin myös hieman sääliä kaikkia verovirkailijoita kohtaan. Toivotin iloisesti (ja täydestä sydämestäni!) hänelle oikein hyvää työpäivän jatkoa. Ehkä seuraava asiakas sai hymynkareen osakseen.
***
Lopuksi.
Olen vanhentunut viime viikkojen aikana.

Lapsena tulee kasvupyrähdyksiä (muistan elävästi vieläkin ne nilkka- ja polvikivut), vanhemmiten tulee vanhenemispyrähdyksiä. Maku muuttuu, tai jää muuttumatta. Tietyt ajatukset jotka aikaisemmin olivat taka-alalla, nousevat esiin. Tätä on vaikea kuvata, mutta kyse on pienistä muutoksista, joista muodostuu kokonaisuus nimeltä vanheneminen.

(Tähän loppuun olisin vielä voinut kirjoittaa jonkin kivan loppulauseen, mutta en keksinyt enää mitään. Vanhukselle tuli väsy. )

Viihdepala

Muun muassa näistä olemme ystävien kesken repineet riemua. Ensimmäinen ei ole niin ihmeellinen, mutta tätä toista voi jo katsella...ja ihmetellä.

Aluksi valivali, sitten sananen keräilystä

Maanantaiaamu, kipeä selkä ja harmaa sää.
***
Lisäksi on eräs probleemi.

Eilisessä kahvipöytäkeskustelussa puhuttiin keräilystä. Erään henkilön mielestä kaikki keräilevät jotain; levyjä, kirjoja, pikkuautoja, my little ponyja tai sammakkokrääsää. Lapsena keräilyharrastus on voinut kohdistua hammastahnatuubin korkkeihin, pulloihin, postimerkkeihin tai c-kasetteihin.

Mutta minä en ole keräillyt mitään lapsena, enkä keräile mitään näin vanhempanakaan. Voisiko tuossa olla myös kaiken ahdistuksen alku ja juuri; elämässäni ei ole tavoitteita (kokoelman kartuttaminen), unelmia (idea täydellisestä kokoelmasta) tai sisältöä (minulla ei ole tarvetta olla koko ajan valppaana sopivan keräilykappaleen löytymisen varalta).

Minun on ryhdyttävä keräilijäksi!

Vielä kun keksisi mitä ja miksi.
(Nimenomaan tuo jälkimmäinen kysymys on este keräilyharrastukseni aloittamiselle. Syy täytyy olla, mielellään hyvä.)

Huuto pääni sisällä, vai sittenkin paskatraktori pellolla?

Vietin viikonlopun siellä, missä vietin muutama vuosi syntymäni jälkeen melkoisen pitkän siivun sitä elämää, joka teki minusta tällaisen. Niinpä, vahinko tapahtui jo silloin. Maalla on mukavaa, vaikka joka kerta pidemmän poissaolon jälkeen yllätän itseni nyrpistelemässä paskanhajua, pimeyttä ja kuraisia teitä. Siihen tottuu, vaikka joskus jatkuvaan lähiön ja kaupungin hälyyn tottunut pää ei alkuunsa suostu tajuamaan hiljaisuuden huutoa. Se sattuu liikaa.

Aurinkoisia, lämpimiä syyspäiviä oli tarjolla. Oikein mainioita ulkoiluun, lenkkeilyyn ja sen sellaiseen. Paitsi, että taloa ympäröivien peltojen vuokraaja oli suunnitellut tästä viikonlopusta sen, jolloin lanta levitetään ennen kuin maa taas aurataan talvehtimaan. Kuten sanottua, kaikkeen tottuu. Päätin lähteä juoksemaan, jospa toisaalla ilma olisi raikkaampaa. Ja tämähän oli vain toiveajattelua. Viikonloppu oli kaikille muillekin hyvin otollinen lannoitusaika...

Linnoittauduin sisätiloihin. Entiseen huoneeseeni, jossa olen leikkinyt barbeilla ja my little poneilla, tehnyt läksyjä, kuunnellut musiikkia, hajottanut kiukuspäissäni yhden klarinetin suukappaleen, jemmannut omia ja kavereiden viinapulloja, harrastanut seksiä vaikka vanhemmat olivat seinän takana...Huone on edelleen samanlainen, kuin ennenkin. Minä en.

Tällä viikolla...

-Kirjoitin kaksi loitsua
- Sain mielenkiintoisen puhelun, josta en uskalla vielä iloita, vaikka mieli kyllä tekisi hymyillä.
- Ikäiseni perheenäiti sanoi minua bussissa tytöksi, kun autoin häntä lapsineen ja vaunuineen ulos. Toki olin istunut tuiman näköisenä Fidel Castro-lakki syvällä päässäni ja kuunnellut korvanappuloista kovaäänistä rokkia.
- Tapahtui kramppeja ja nyrjähdyksiä.
- Sain päänsäryn.
- Siivoaminen alkoi vituttamaan.
-Olen ollut onnellinen, että tv on tuonut taas sisältöä tyhjään elämääni näyttämällä suosikkisarjaani Mullan alla. Nate ja Russel ovat söpöjä. Etenkin Russel, mutta toisaalta Nate...

Ajatelkaa

Pläts! Siihen se iskeytyi hurjalla voimalla maata vasten. Veriroiskeita lensi metrien päähän. Tuijotin vain bussin ikkunasta ulos, enkä antanut minkään häiritä matkantekoa.

Siellä se makasi vielä tänäänkin henkeään haukkoen. Sitkeä, pirulainen.

Taidot koetuksella

Näin unta, että ystäväni 1, 5-vuotias lapsi oli uskottu hoiviini. Tulemme loistavasti toimeen näin elävässä elämässäkin, mutta unessa kaikki tuntui toimivan kuin itsestään. Mutta tyttö on kovin reipas, että hänen kanssaan onnistuisi kuka tahansa. Hän on niin yltiöpäisen reipas, että sitä on toisinaan vaikea uskoa. Reipas lapsi on aina aikuisten mieleen, mutta onko reippaana olo lapsen itsensä mieleen. Aivan, aivan, takaisin uneeni...

Tähän asti onnistunut lapsenlikkapestini sai oudon käänteen, kun laitoin lapsen leikkimään kissojen, herra A:n ja herra M:n, kanssa lattialle. Siinä he kolmestaan rakentelivat värikkäistä puupalikoista torneja ja huikeita linnoja. Palikat paljastuivat samoiksi, jotka olivat minulla lapsena. Jostain syystä päätin poistua tekemään mielenkiintoisempia asioita ja annoin kissoille tehtäväksi pitää lapsesta huolta. Herra M vastasi, että ”Ok”.

Että näin. Olisin varmasti todella hyvä lastenhoitaja tai äiti.

On aika tylsää olla minä

Sanoin jo sanottavani, mutta jotta leipätekstiäkin syntyisi, jatkan vielä hetken.

Kuulin sunnuntaina kantrilaulusta pätkän. Se meni jokseenkin näin..
"My wife left me with my best friend, and I miss him so."
Tuota olen naureskellut sitten siitä lähtien. Ja nyt on jo tiistai kääntymässä illaksi.
[edit: Poikakuoro - tuo musavisan triviatiedon voittamaton hallitsija - korjaa asian oikealle tolalle. Mutta idea oli sama.)
***
Sitä aikaisempi "vitsi" lennähti ilmoille keskiviikon ja torstain vastaisena yönä, jolloin ystäväni halusi baari-illan päätteeksi raikkaan hampurilaisen.
***
Joskus olen niin tylsä, että kuoliaaksimasennutan kaikki ympäriltäni. Jopa kasvit.
***
Arvatkaa vaan mikä on maailman tylsintä ruokaa?
Nakkikeitto.
Sitä piti tekemäni, mutta riehaannuin ja tein munakasta, johon ripottelin päälle juustoa.

Ero

Saattelin ystävän asemalle. Pendolinon ovi avautui ja ahmaisi hänet. Sinne meni. Lähti kauas Atlantin taakse. Elämään elämää. Minä jäin tänne. Olen iloinen, että vietimme viisi mahtavaa päivää ja yötä yhdessä. Oli niin paljon puhuttavaa, muisteltavaa, nähtävää ja tehtävää, että tuskin nukuimme lainkaan. Ehdimme itkeä itkut ja nauraa päälle. Niinkuin nyt kaikki olisi muka loppu. Perjantai-iltana kaikki oli jo hysteeristä. Runoilija-lauluntekijä kirjoitti vielä runon meidän ystävyydestä ja se oli liikaa. Oli julkisen itkun aika.

En ole vielä tottunut tähän kaikkeen. Joku kysyi tänään, että mitä kuuluu ja minä aloin nieleskelemään itkua. Tein sitä bussissa istuessakin, kun tajusin yhtäkkiä, että maailma ei ole niin kyyninen paikka, kuin voisi kuvitella. Näin vain hymyileviä ja viattomia kasvoja. En ilkeitä, pilkkaavia tai sääliviä.

Olen kokonainen

Ostin puhelimen.
Ja editoin edellistä tekstiä.

Puhumisesta

Kotona jälleen. Puhelimeni on edelleen rikki. Tietysti olisin voinut ostaa eilen uuden, mutta en ehtinyt. Yritän ehtiä tänään.

Olen puhunut viime päivinä paljon. Alastomuudesta, käärmeestä, valokuvista, tutkimuksen tekemisestä (mitä se on?). Kateudesta, ammatti-identiteetistä, juurista. Kuvitteellisesta kotipaikasta.

Puhuin myös musiikista (minä mitään musiikista tiedä!), ihmisten asennoista, nyökyttelystä.

Ja tunteista. Puhuin itseni tyhjäksi kaikista sisällä vellovista tunteista, epäuskosta, kaiken kattavasta varmuudesta, joka niin helposti voi lipsahtaa painostukseksi, ja odotuksista, toiveista, unelmista luopumisesta. Pienestä purosta kasvoi valtava kuohuva koski, joka ryöpytti valtavana massana sanoja vastavuoroisuudesta, itkumuurista, Egyptistä, yksinäisyydestä, peloista, ristiriidoista, epätoivosta, sattumasta. Vihasta ja rakkaudesta.

Vähitellen sanat tipahtelivat enää yksittäisinä pisaroina, sekoittuivat musiikkiin. Tiivistyivät ja muodostivat kyyneleen.

Heihei!

Lähden Helsinkiin. Matkustan junalla makuuasennossa mennen tullen.

Puhelimeni hajosi äkisti tänään. Että kaikki te triljoonat hyvät ystäväni, älkää huolehtiko. Olen elossa, puhelimeni kuollut.
Tuntuu jotenkin rammalta ilman puhelinta. Nyt täytyy virittäytyä sellaiseen puhelimettomaan mielentilaan kunnes saan jotain tilalle.

Oma tila

Sain työhuoneen. Tästä seikasta johtuen joudun muuttamaan työtapojani ja -tottumuksiani, joita olen hartaudella kehitellyt viime vuosina kotona "työskennellessä".

En voi venyä enää kalsongeissa puoleen päivään, hörpytellä kahvia koko aamupäivää tai jäädä "vahingossa" nuutumaan tv-ruudun ääreen. En voi myöskään mennä "hetkeksi" lekottelemaan sohvalle tai "lukemaan" keittiön pöydän ääreen.

Työhuone vaatii ryhdistäytymistä. Sinne on mentävä joka päivä, eli pakollinen ulkoilu tulee hoidettua ihan oikealla työmatkalla. Huoneessa on istuttava, koska sohvaa ei ole. (Tietysti voisin viedä sinne retkipatjan pötköttelyä varten.) Siivooja käy kerran viikossa, joten siisteyteenkään ei tarvitse uhrata tippaakaan energiaa. Voin keskittyä vain ja ainoastaan oikeaan työntekoon, eli lukemiseen ja kirjoittamiseen.

Päätin tehdä ahdistusmittarin. Piirtää paperille viivan, joka esittää normaalitasoa. Mikäli käyrä -jota piirrän punaisella tussilla - alkaa kohota tiettyjen pisteiden lähelle, lähden ulos työhuoneestani. En halua tehdä tästä ensimmäisestä oikeasta omasta huoneestani ahdistus- tai masennuskoppia. Haluan pitää sen siistinä kaikesta ylimääräisestä henkisestä kuonasta. Jos käyrä nousee liian korkealle, jätän huoneen ja yritän päästä normaalitasolle takaisin. Palata vasta sen saavutettuani.

Sairaalassa

Kävin tapaamassa mummua, sitä 94-vuotiasta. Muutama viikko sitten kaikki olivat varmoja, ettei aikaa ole enää kauan.Vain muutamia päiviä. Sukua saapui laumoittain paikalle. Minä en mennyt silloin. Menin eilen.

Sairaalat ovat karmivia paikkoja. Sydän löi ylimääräistä, kun varovaisesti kuljin osaston käytäviä etsien oikeaa huonetta. Löytyi huone ja löytyi mummu, joka makasi pienenä ja heiveröisenä sairaalan kelmeiden lakanoiden alla. Ajattelin, että nukkuukohan hän. Näytti niin rauhalliselta ja silmät olivat kiinni. Apua, ei kai sentään kuollut! Menin lähemmäs. Samalla mummu avasi silmänsä ja ihmetteli, että "sinäkö siinä, tänne asti tulit. En minä nuku, söin tuosa potut ja nyt nii vaan ramasee". Selvä, elossa siis oli ja vieläpä hyvin virkeänä.

Olen kai aiemmin kertonutkin siitä, kuinka hänen muistinsa saattaa toisinaan heitellä vuosikymmeneltä toiselle. Niin taas. Tai en tiedä, voiko sitä sanoa muistamattomuudeksi, jos ihminen vain haluaa muistella menneitä. Ei hän koskaan ole sekoittanut ihmisiä toisiinsa tai unohtanut kuka on kenenkin lapsi, vaimo, mies...Toki muistamattomuutta on siltä osin ilmassa, että hän ei aina muista, miksi ihmeessä hän vain makaa eikä ole työn touhussa. Toimettomuus tuntuu olevan hankalinta. Kuulin pitkän luettelon tekemättömistä töistä kotona, jotka eivät valmistu, kun hän vain makaa sairaalassa passattavana. Mutta mitäpä muuta ikänsä työtä tehnyt ihminen ajattelisi. Pitelin käsissäni mummun käsiä ja ihmettelin, kuinka pieniksi ja kurttuisiksi ne olivat muuttuneet. Näillä käsillä on hoidettu lapsia, eläimiä ja niitetty heinää niin, että sirpin terä on vienyt yhdestä sormesta kynnenkin. Nämä kädet ovat leiponeet, ommelleet, kutoneet, paikanneet, halanneet, tukistaneet ja antaneet luunappeja. Heikoilta ne eivät silti tuntuneet vieläkään. Ne eivät edes vapisseet.

Tapaaminen oli hauska. Nauroimme niin paljon. Lähdin iloisena, mutta silti autoon istuessa tunsin suunnatonta surua. Itkin. Eniten kai siksi, että pelkään. Pelkään, etten itse löydä koskaan samanlaista voimaa itsestäni.

Lyhyitä huomioita päivän päätteeksi

Paljon kuolemaa. Tänään tiellä näkemäni siili ja orava niistä vähäisimmät, vaikka toisaalta surullisimmat.
***
Joku oli tuonut kahvihuoneeseen Reginan. Sen lehden. Toivottavasti tuoja oli tarkoittanut sen vitsiksi...Toki selailin sen läpi, kun join kahvia ja kaikki muut pöydällä lojuvat lehdet olen lukenut jo tuhansia kertoja. Kukahan tätä naistenlehteä oikeasti lukee, jopa tilaa itselleen. Minä muistan lukeneeni muutaman Reginan noin 13-vuotiaana ja silloinkin ne olivat lainassa pari vuotta vanhemmalta sukulaistytöltä.
***
Tiesittekö muuten, että heinälatoromantiikasta on juuri se romantiikka kaukana. Heinät pistelevät aivan helvetisti. Ja minä muuten kannoin vain heinäpaaleja...
***
Aamulla menen joogaan klo 7.30.

Väärä addiktio

Taas tuolla vuokraamon puolella lipsahti kauhuelokuva käteen, vaikka aivan vastikään vannoin etten katso niitä enää. Toisaalta, juon myös lempijuomaani alkoholia, vaikka aina silloin tällöin lupaan itselleni, ettei enää koskaan. Mutta näin heikot ihmiset toimivat.

Hide and seek ei ollut viimeajoille tyypillinen japanilainen (tai korealainen) mörköjuttu, vaan elokuvassa oli enemmänkin Hohtoon viittaavaa psykologista jännitystä. Lapsinäyttelijä Dakota Fanning -joka löytyy näin äkkiseltään sanoen ainakin Takenista, Maailmojen sodasta, Koston liekistä ja tästä eilen katsotusta - on epäilemättä lahjakas. Toivottavasti hänen kasvonsa ei eivät kulu loppuun noin kovasta käytöstä.
***
Syystä tai toisesta yksi teema on noussut kolmen viimeisen päivän aikana useaan otteeseen esille: lapsen kuolema tai katoaminen ja siitä toipuminen. En ole tietoisesti millään tavalla etsiytynyt aiheen pariin, mutta kirjastosta sattui käteen kaksi kirjaa. Toinen oli Milan Kunderan Identiteetti, jossa nainen elää uutta elämää, joka ei olisi ollut mahdollista jollei hänen lapsensa olisi kuollut. Karin Fossumin Marraskuun neljännen vastainen yö keskittyy vanhempien epätoivoon lapsen kadottua. Pari iltaa sitten televisiossa oli uutinen aiheesta, törmäsin siihen sattumalta kesken kanavapujottelun. Siinä todettiin, että lapsen kuolemasta toipuminen kestää vuosia, vähintään kolmesta kuuteen vuotta. Nykyään toipumisaika on pidentynyt, koska lapsia on yksinkertaisesti vähemmän, perheet pieniä ja monille lasten saaminen on vaikeaa jollei mahdotonta.

Muitakin pienempiä sattumia oli, mutta en muista niitä enää. Yleensä sattumat liittyvät siihen, että on herkistynyt jollekin asialle ja havainnoi siihen liittyviä asioita ympäristöstään. Herkistymiseni liittynee tyttäreni orastavaan murrosikään, kasvuun ja lopulta siihen tosiasiaan, että jonain päivänä hän ei enää asu kotona.
***
Kaiken lisäksi ymmärsin olevani itse kuollut lapsi. Isälleni.