Puhumisesta

Kotona jälleen. Puhelimeni on edelleen rikki. Tietysti olisin voinut ostaa eilen uuden, mutta en ehtinyt. Yritän ehtiä tänään.

Olen puhunut viime päivinä paljon. Alastomuudesta, käärmeestä, valokuvista, tutkimuksen tekemisestä (mitä se on?). Kateudesta, ammatti-identiteetistä, juurista. Kuvitteellisesta kotipaikasta.

Puhuin myös musiikista (minä mitään musiikista tiedä!), ihmisten asennoista, nyökyttelystä.

Ja tunteista. Puhuin itseni tyhjäksi kaikista sisällä vellovista tunteista, epäuskosta, kaiken kattavasta varmuudesta, joka niin helposti voi lipsahtaa painostukseksi, ja odotuksista, toiveista, unelmista luopumisesta. Pienestä purosta kasvoi valtava kuohuva koski, joka ryöpytti valtavana massana sanoja vastavuoroisuudesta, itkumuurista, Egyptistä, yksinäisyydestä, peloista, ristiriidoista, epätoivosta, sattumasta. Vihasta ja rakkaudesta.

Vähitellen sanat tipahtelivat enää yksittäisinä pisaroina, sekoittuivat musiikkiin. Tiivistyivät ja muodostivat kyyneleen.