Sairaalassa
Kävin tapaamassa mummua, sitä 94-vuotiasta. Muutama viikko sitten kaikki olivat varmoja, ettei aikaa ole enää kauan.Vain muutamia päiviä. Sukua saapui laumoittain paikalle. Minä en mennyt silloin. Menin eilen.
Sairaalat ovat karmivia paikkoja. Sydän löi ylimääräistä, kun varovaisesti kuljin osaston käytäviä etsien oikeaa huonetta. Löytyi huone ja löytyi mummu, joka makasi pienenä ja heiveröisenä sairaalan kelmeiden lakanoiden alla. Ajattelin, että nukkuukohan hän. Näytti niin rauhalliselta ja silmät olivat kiinni. Apua, ei kai sentään kuollut! Menin lähemmäs. Samalla mummu avasi silmänsä ja ihmetteli, että "sinäkö siinä, tänne asti tulit. En minä nuku, söin tuosa potut ja nyt nii vaan ramasee". Selvä, elossa siis oli ja vieläpä hyvin virkeänä.
Olen kai aiemmin kertonutkin siitä, kuinka hänen muistinsa saattaa toisinaan heitellä vuosikymmeneltä toiselle. Niin taas. Tai en tiedä, voiko sitä sanoa muistamattomuudeksi, jos ihminen vain haluaa muistella menneitä. Ei hän koskaan ole sekoittanut ihmisiä toisiinsa tai unohtanut kuka on kenenkin lapsi, vaimo, mies...Toki muistamattomuutta on siltä osin ilmassa, että hän ei aina muista, miksi ihmeessä hän vain makaa eikä ole työn touhussa. Toimettomuus tuntuu olevan hankalinta. Kuulin pitkän luettelon tekemättömistä töistä kotona, jotka eivät valmistu, kun hän vain makaa sairaalassa passattavana. Mutta mitäpä muuta ikänsä työtä tehnyt ihminen ajattelisi. Pitelin käsissäni mummun käsiä ja ihmettelin, kuinka pieniksi ja kurttuisiksi ne olivat muuttuneet. Näillä käsillä on hoidettu lapsia, eläimiä ja niitetty heinää niin, että sirpin terä on vienyt yhdestä sormesta kynnenkin. Nämä kädet ovat leiponeet, ommelleet, kutoneet, paikanneet, halanneet, tukistaneet ja antaneet luunappeja. Heikoilta ne eivät silti tuntuneet vieläkään. Ne eivät edes vapisseet.
Tapaaminen oli hauska. Nauroimme niin paljon. Lähdin iloisena, mutta silti autoon istuessa tunsin suunnatonta surua. Itkin. Eniten kai siksi, että pelkään. Pelkään, etten itse löydä koskaan samanlaista voimaa itsestäni.
Sairaalat ovat karmivia paikkoja. Sydän löi ylimääräistä, kun varovaisesti kuljin osaston käytäviä etsien oikeaa huonetta. Löytyi huone ja löytyi mummu, joka makasi pienenä ja heiveröisenä sairaalan kelmeiden lakanoiden alla. Ajattelin, että nukkuukohan hän. Näytti niin rauhalliselta ja silmät olivat kiinni. Apua, ei kai sentään kuollut! Menin lähemmäs. Samalla mummu avasi silmänsä ja ihmetteli, että "sinäkö siinä, tänne asti tulit. En minä nuku, söin tuosa potut ja nyt nii vaan ramasee". Selvä, elossa siis oli ja vieläpä hyvin virkeänä.
Olen kai aiemmin kertonutkin siitä, kuinka hänen muistinsa saattaa toisinaan heitellä vuosikymmeneltä toiselle. Niin taas. Tai en tiedä, voiko sitä sanoa muistamattomuudeksi, jos ihminen vain haluaa muistella menneitä. Ei hän koskaan ole sekoittanut ihmisiä toisiinsa tai unohtanut kuka on kenenkin lapsi, vaimo, mies...Toki muistamattomuutta on siltä osin ilmassa, että hän ei aina muista, miksi ihmeessä hän vain makaa eikä ole työn touhussa. Toimettomuus tuntuu olevan hankalinta. Kuulin pitkän luettelon tekemättömistä töistä kotona, jotka eivät valmistu, kun hän vain makaa sairaalassa passattavana. Mutta mitäpä muuta ikänsä työtä tehnyt ihminen ajattelisi. Pitelin käsissäni mummun käsiä ja ihmettelin, kuinka pieniksi ja kurttuisiksi ne olivat muuttuneet. Näillä käsillä on hoidettu lapsia, eläimiä ja niitetty heinää niin, että sirpin terä on vienyt yhdestä sormesta kynnenkin. Nämä kädet ovat leiponeet, ommelleet, kutoneet, paikanneet, halanneet, tukistaneet ja antaneet luunappeja. Heikoilta ne eivät silti tuntuneet vieläkään. Ne eivät edes vapisseet.
Tapaaminen oli hauska. Nauroimme niin paljon. Lähdin iloisena, mutta silti autoon istuessa tunsin suunnatonta surua. Itkin. Eniten kai siksi, että pelkään. Pelkään, etten itse löydä koskaan samanlaista voimaa itsestäni.
1 Comments:
Juuri tuolle olen etsinyt sanoja. Pelkään etten löydä itsestäni samanlaista voimaa. Kiitos!
Lähetä kommentti
<< Home