Huuto pääni sisällä, vai sittenkin paskatraktori pellolla?

Vietin viikonlopun siellä, missä vietin muutama vuosi syntymäni jälkeen melkoisen pitkän siivun sitä elämää, joka teki minusta tällaisen. Niinpä, vahinko tapahtui jo silloin. Maalla on mukavaa, vaikka joka kerta pidemmän poissaolon jälkeen yllätän itseni nyrpistelemässä paskanhajua, pimeyttä ja kuraisia teitä. Siihen tottuu, vaikka joskus jatkuvaan lähiön ja kaupungin hälyyn tottunut pää ei alkuunsa suostu tajuamaan hiljaisuuden huutoa. Se sattuu liikaa.

Aurinkoisia, lämpimiä syyspäiviä oli tarjolla. Oikein mainioita ulkoiluun, lenkkeilyyn ja sen sellaiseen. Paitsi, että taloa ympäröivien peltojen vuokraaja oli suunnitellut tästä viikonlopusta sen, jolloin lanta levitetään ennen kuin maa taas aurataan talvehtimaan. Kuten sanottua, kaikkeen tottuu. Päätin lähteä juoksemaan, jospa toisaalla ilma olisi raikkaampaa. Ja tämähän oli vain toiveajattelua. Viikonloppu oli kaikille muillekin hyvin otollinen lannoitusaika...

Linnoittauduin sisätiloihin. Entiseen huoneeseeni, jossa olen leikkinyt barbeilla ja my little poneilla, tehnyt läksyjä, kuunnellut musiikkia, hajottanut kiukuspäissäni yhden klarinetin suukappaleen, jemmannut omia ja kavereiden viinapulloja, harrastanut seksiä vaikka vanhemmat olivat seinän takana...Huone on edelleen samanlainen, kuin ennenkin. Minä en.