Ero

Saattelin ystävän asemalle. Pendolinon ovi avautui ja ahmaisi hänet. Sinne meni. Lähti kauas Atlantin taakse. Elämään elämää. Minä jäin tänne. Olen iloinen, että vietimme viisi mahtavaa päivää ja yötä yhdessä. Oli niin paljon puhuttavaa, muisteltavaa, nähtävää ja tehtävää, että tuskin nukuimme lainkaan. Ehdimme itkeä itkut ja nauraa päälle. Niinkuin nyt kaikki olisi muka loppu. Perjantai-iltana kaikki oli jo hysteeristä. Runoilija-lauluntekijä kirjoitti vielä runon meidän ystävyydestä ja se oli liikaa. Oli julkisen itkun aika.

En ole vielä tottunut tähän kaikkeen. Joku kysyi tänään, että mitä kuuluu ja minä aloin nieleskelemään itkua. Tein sitä bussissa istuessakin, kun tajusin yhtäkkiä, että maailma ei ole niin kyyninen paikka, kuin voisi kuvitella. Näin vain hymyileviä ja viattomia kasvoja. En ilkeitä, pilkkaavia tai sääliviä.