Väärä addiktio

Taas tuolla vuokraamon puolella lipsahti kauhuelokuva käteen, vaikka aivan vastikään vannoin etten katso niitä enää. Toisaalta, juon myös lempijuomaani alkoholia, vaikka aina silloin tällöin lupaan itselleni, ettei enää koskaan. Mutta näin heikot ihmiset toimivat.

Hide and seek ei ollut viimeajoille tyypillinen japanilainen (tai korealainen) mörköjuttu, vaan elokuvassa oli enemmänkin Hohtoon viittaavaa psykologista jännitystä. Lapsinäyttelijä Dakota Fanning -joka löytyy näin äkkiseltään sanoen ainakin Takenista, Maailmojen sodasta, Koston liekistä ja tästä eilen katsotusta - on epäilemättä lahjakas. Toivottavasti hänen kasvonsa ei eivät kulu loppuun noin kovasta käytöstä.
***
Syystä tai toisesta yksi teema on noussut kolmen viimeisen päivän aikana useaan otteeseen esille: lapsen kuolema tai katoaminen ja siitä toipuminen. En ole tietoisesti millään tavalla etsiytynyt aiheen pariin, mutta kirjastosta sattui käteen kaksi kirjaa. Toinen oli Milan Kunderan Identiteetti, jossa nainen elää uutta elämää, joka ei olisi ollut mahdollista jollei hänen lapsensa olisi kuollut. Karin Fossumin Marraskuun neljännen vastainen yö keskittyy vanhempien epätoivoon lapsen kadottua. Pari iltaa sitten televisiossa oli uutinen aiheesta, törmäsin siihen sattumalta kesken kanavapujottelun. Siinä todettiin, että lapsen kuolemasta toipuminen kestää vuosia, vähintään kolmesta kuuteen vuotta. Nykyään toipumisaika on pidentynyt, koska lapsia on yksinkertaisesti vähemmän, perheet pieniä ja monille lasten saaminen on vaikeaa jollei mahdotonta.

Muitakin pienempiä sattumia oli, mutta en muista niitä enää. Yleensä sattumat liittyvät siihen, että on herkistynyt jollekin asialle ja havainnoi siihen liittyviä asioita ympäristöstään. Herkistymiseni liittynee tyttäreni orastavaan murrosikään, kasvuun ja lopulta siihen tosiasiaan, että jonain päivänä hän ei enää asu kotona.
***
Kaiken lisäksi ymmärsin olevani itse kuollut lapsi. Isälleni.