Hyvää odotellessa, kaunista katsellessa

Jähmeä aamu. Nousin sängystä, mutta liikkuminen oli vaikeaa. Kuin olisin roikottanut raskaita punnuksia käsissäni ja jaloissani. Tunnin jooga/venyttelysessio on jo hieman elvyttänyt kohmeista oloa. Kuuntelen vielä tulisia Kuubarytmejä, jo vain, kohta vereni kuohuu. Tästä tulee hyvä päivä.
***
Seuraavaksi lupaamani kritiikitön elokuva-arvostelu. Pidin elokuvasta. Almodóvarin mise-en-scene on aina niin tyylikäs. Se saa ihmisen onnelliseksi. Köykäisempikin tarina toimii, jos mise-en-scene on huolellisesti suunniteltu.

Gael García Bernal on luvattoman kaunis mies.

Pilkahdus järjestyksestä

Jossain tämän remontti-muutto-elämänmuutosvyörytyksen keskellä kuvittelin syksyn hiippailevan ohitseni ilman että ehtisin nauttia siitä. Väärässä olin, sillä eilen se tapahtui; uusilla syyskengillä kävellessäni kahlasin pudonneissa lehdissä nilkkoja myöten ja näin tuulen liikuttelevan lehtiä maata myöten ikään kuin ne olisivat olleet kävelyllä peräkkäin.

Nauratti moinen järjestyksenomainen harha kaiken kaaoksen keskellä.

Huono kasvatus

Tänään aion nähdä Pedro Almodóvarin uuden elokuvan. Jännittää. Ovat kehuneet sitä. Aivan sama, olen Almodóvar-fani, joten tuskin pystyn elokuvan kriittiseen analyysin. Kerron teille huomenna, että pidin elokuvasta. Suomenkielisestä nimikäännöksestä en pidä.

Taukojumppaa

Yllytettiin valitsemaan, sen tein.
Levynkansista valitsin kalan, viivapiirroksen ja Madre Deuksen. Sisällöstä en sano mitään, nyt katsoin vain ulkokuorta.

Tiistaioivallus

Voisin kairata reiän ohimoon, lorottaa aivoni kuppiin ja syöttää ne naapurin koiralle. Muutamat panisivat ilahtuneena merkille, että olen vihdoinkin löytänyt kykyni.

Testattua

Kävin tekemässä testin. Enpä ollut kovin väärässä. Olen sittenkin vampyyri.

Aikuisten asioita

Nyt oltuani Inkan mukaan "virallisesti aikuinen" jo lähes kaksi päivää, olen tehnyt pari aikuisten asiaa.

Ensinnäkin kävin aamulla katsastamassa auton. Pienestä pitäen olen ajatellut sen olevan aikuisten miesten juttu. Tänä kauniina aamuna sitten löysin itseni katsastuskonttorilta kitkerää kahvia kitaten.

Sitten marssin maalikauppaan ja ostin patterimaalia. (Kuka ei-aikuinen tarvitsisi patterimaalia?) Vaihdoin myös uunin lampun ja veivasin sulakkeen paikoilleen. Vielä kun löytäisi jostain sellaisen välikappaleen pesukoneen ja poistoputken välille, niin aikuisuustouhulista olisi melko lailla täydellinen.

Melko ikä

Muuttolintujen kokoontumisajot ovat alkaneet, outo taigakin on sen huomannut. Minähän en linnuista erityisemmin tiedä, mutta on se vain komeaa kun kymmenien (joskus satojen) lintujen parvi aaltoilee taivaalla. Enkä puhu nyt joutsenista. (Ne sentään tunnistan).
***
Lienen vähän kuiva tyyppi, koska olen haaveillut juustokakusta koko päivän. Juustokakkua ja maitokahvia. Kakku ei saisi olla yhtään nuhjuinen, vaan tuore ja kiinteä. Kahvi sellaista voimakasta, muttei kitkerää. Paljon vaadin.

***

Haaveeseen on syy; olen kolmekymmentä tänään. Äitini kysyi miltä tuntuu olla vanha. Vanha? Olen vanha vasta vanhana, siinä 78-vuotiaana. Tai jotain.

Kaikki nuoret tyypit tahtoo olla jotakin

Eilinen ja aamuöinen tanssi ovat jumittaneet niskani. Enpä olisi uskonut, että vielä joskus rokkaan Tehosekoittimen tahtiin. Vuosia sitten, kun Tehis oli uransa alkuvaiheessa, matkustin näiden sankareiden kanssa samalla junalla, samassa vaunussa, vierekkäin. Jostain syystä tavallinen keskustelu muuttui kinasteluksi ja päätin, että pojat ovat idiootteja. Olen kuitenkin hiljalleen luopunut siitä periaatteesta ja olipa eilinen dj piilottanut bändin tuotannon sopivasti Liekin ja Absoluuttisen Nollapisteen väliin. Niin, että pakkohan se on tanssia, kun soitetaan.
***
Täytyy verrytellä niska ja kolottavat raajat, että voin vielä tänään ratsastaa. Ratsastaa ja sen jälkeen tehdä henkisen itseruoskinnan, kuten viime torstaina. Perusasioiden äärelle palaaminen on tuskallista.

Doama, doama, juovlastállu vuordá!

Kuten joku tietänee, erään määritelmän mukaan olen saamelainen. Itse ajattelen olevani saamelainen lähinnä geeniperimältäni (vähän). En osaa kieltä, enkä ole koskaan kasvanut saamelaisuuteen, koska isäni tosiaan vaihtoi sen poromerkin moottoripyörään. Toissailtana kerroin eräälle ryhmälle hieman saamelaistaustastani ja suhteestani saamelaisuuteen erittäin realistiseen tyyliin. Vaikka ryhmä koostui eri maista kotoisin olevista ihmisistä, en alkanut julistaa saamelaisuudesta, heidän oikeuksistaan tai alkuperäisyydestään. Kerroin yleisesti nykytilanteesta, hieman historiaa ja vastailin muutamiin kysymyksiin. En ollut pukeutunut lapinpukuun (sitäkin olen joutunut nuorempana tosin tekemään), enkä kanna mukanani saamelaisuuteen liittyviä symboleja.

Ilta jatkui. Illallisen jälkeen vieraita tuli viihdyttämään oikea saamelainen. Hänellä oli lapinpuku, riskut ja rumpu. Hän joikasi ja puhui saamea. Hänellä oli omien sanojensa mukaan sanoma ja tehtävä; kertoa "oikeasta" saamelaisuudesta ihmisille. Hän kertoi saamelaisten historiasta (pitkään mutta pinnallisesti), sielunmaisemasta (mystifioiden) ja joikuperinteestä (erittäin paljon yksinkertaistaen). Mielestäni hän aliarvioi pahasti yleisönsä, joka oli korkeasti kouluttautunutta, sivistynyttä ja jotka tiesivät itse asiassa saamelaisuudesta jo varsin paljon.

Jossain vaiheessa "esitystä", vierustoverini kääntyi puoleeni ja kysyi minulta (englanniksi) "vaikuttaako hän sinusta yhtä surrealistiselta hahmolta kuin minusta? Eiväthän saamelaiset ole tuollaisia.." Niinpä. Ylitsepursuava saamelaisuuden korostaminen alkoi ärsyttää yleisöä. Itse asiassa hänessä ei ollut enää mitään muuta jäljellä kuin sitä yhtä ainoaa asiaa. Mutta ollakseen uskottava, ihmisessä on oltava muitakin puolia.

"Esityksen" (en osaa oikein kategorioida, oliko kyseessä todella esitys, performanssi, konsertti vai pelkkää viihdettä) jälkeen vieraat olivat kiinnostuneet kuulemaan minun mielipiteeni tämän tyyppisestä saamelaisuudesta. Mielessäni oli paljonkin sanottavaa, mutta ilta oli jo kääntynyt yöksi ja edessä oli vielä parin tunnin ajomatka pimeässä. Niinpä lyhyesti ja korrektisti totesin meitä saamelaisia olevan monenlaisia. Kuten ihmisiä yleensäkin.

Kuva ja sekaannus

Näen isääni harvoin, pari - kolme kertaa vuodessa. Tänään näin hänen kuvansa aamun lehdessä. Siinä mies seisoi työhaalareissa, selkä kameraan päin. Lähetin hänelle osoitteenmuutoskortin viime viikolla. Toivottavasti voi hyvin.
***
Olin eilen muuttokaaoksen keskellä järjestelemässä kaappeja. Yhtäkkiä havahduin eteisestä tuleviin ääniin. Hämmästynyt kiinteistönvälittäjä oli tullut yleisavaimella esittelemään asiakkailleen myytävänä olevaa asuntoa. Kysyi vielä, olemmeko muuttaneet tänne. Eikö se nyt ole jo melko lailla itsestäänselvää? Kuka kysyy purkamattomien pahvilaatikoiden ja jätesäkkien keskellä moista? Asunnon entinen omistaja oli unohtanut ilmoittaa osakekirjojen omistajan vaihtaneen omistajaa. Mokoma.
***
Kylpyhuone ei ole vieläkään valmis. Makuuhuoneessamme on kahvinkeitin ja mikroaaltouuni. Eipä ole asumisen edellytykset oikein kunnossa vieläkään. Miten nämä päivät voivatkin tuntua näin pitkiltä?

Kadonneen ajatuksen metsästys

Minulla on tänään ollut monia kirjoittamisen arvosia asioita, mutta ne ovat olleet mielessäni vain ohikiitävän hetken. Mieleeni puikahtaa jokin kiinnostava miete, jonka välttämättä haluaisin kaikkien tietoon. Samalla, kun ajattelen kirjoittavani aiheesta, olen jo unohtanut mikä se edes oli.

Unohtuneiden ajatusten löytämiseksi voisin kokeilla samaa menetelmää, kuin silloin, jos unohdan mitä olin menossa tekemään esimerkiksi keittiöstä olohuoneeseen. Palaan siis keittiöön ja kertaan, että mitähän tässä tulikaan suunniteltua. Yleensä tämä auttaa. Samalla periaatteella löytyvät myös avaimet, jotka tungen repun sivutaskuun, mutta en muista sitä sen enempää. On sinänsä uskomatonta, että laitan avaimet aina samaan paikkaan, mutta silti ne ovat hukassa. Joka kerta ulos lähtiessä minulla on varsinainen tilanne päällä avainten takia. Siellähän ne, repun sivutaskussa.

Tämän päivän kadonneiden ajatusten metsästys saattaisi olla liian työlästä. Joutuisin kuljeksimaan ympäri kaupunkia. Ja jos totta puhutaan, olen siihen liian laiska. Toisekseen olen varma, että ne ajatukset eivät loppujen lopuksi olleet edes kovin kiinnostavia.

Fyysiset rajat

Edellisistä blokkauksistani voisi päätellä, että olen tavattoman vihainen. En ole. Minua vain ottaa päähän muutamat asiat ja silloin olen hetkellisesti tuohduksissa. Ei minusta olisi siihen, että alati kiukuttelisin, kuinka paska maailma onkaan oven ulkopuolella. Sellainen ei olisi edes fyysisesti mahdollista. Vaikka veriarvoni ovat normaalia paremmat, terveydenhuoltohenkilöstö on todennut leposykkeeni ja verenpaineeni olevan lähempänä nollaa, kuin oikeilla ihmisillä yleensä.

Nyt alkaa tuntua siltä, että lapsena esittämäni väite ei ollut aivan tuulesta temmattu. Sanoin olevani vampyyri.

Ilkeileviä äitejä

Tasan viikko sitten ystäväni sai toisen lapsen. Tytön. Oli kuulema niin helppo homma, että kannattaisi kokeilla. Itse kuitenkin korostaisin edellisen lauseen kahta sanaa, ”toisen lapsen”. Ja jos yhtään oikein muistan, niin ensimmäisen lapsen kohdalla hänen tilanne ei suinkaan ollut helppo. Eikä vähiten siksi, että hän oli silloin 16-vuotias. Mutta, mutta. Nyt kaikki tuntuu olevan toisin. Onnea heille.

Minulla on taas edessä kiperä tilanne, kun kutsu käy varpajaisjuhlaan. Minulla ei ole mitään sanottavaa vauvalle. Myönnän tuntevani oloni typeräksi, koska en osaa lässyttää lapsille mitään. Se vain tuntuu luonnottomalta.

Tiedän jo etukäteen, että äidit kokoontuvat tiiviiksi ryhmäksi keskustelemaan vauva-asioita ja minä istun miesväen kanssa olohuoneessa. Niin se aina menee. Olen joskus yrittänyt mennä naisten joukkoon, osallistua keskusteluun ja olla aidosti kiinnostunut heidän asioistaan. Yleensä käy kuitenkin niin, että naiset hiljenevät ja katsovat minua kuin typerystä. Hetken aikaa he tuijottavat minua ”Mitä sinä mistään tiedät” –ilmeillään ja jatkavat keskusteluaan välittämättä olenko paikalla vai en. Hyvä on, mutta muistelkoon he sitten tätä, kun tulevat minulle rääkkymään, kuinka vaippajutut kyllästyttävät. Ymmärrän, että samanlaisten kokemusten jakaminen on tärkeää, mutta ei tarvitsisi olla ilkeä muille.

Ehkä minä olen saanut kohdalleni vain ne ikävät kokemukset äideistä ja varpajaisjuhlista.

Muuton jälkeen

Muutto ohi, kiitos kaikille voimamiehille. Mitään ei mennyt rikki, kukaan ei tietääkseni loukannut itseään. Ainoastaan kuorma-auto ryttäsi varaston katosta nurkan mennessään.

Asumisesta sen verran, että eipä tule siitä vielä muutamaan päivään (sanoinko muutamaan päivään?) mitään ainakaan uudessa kodissa. Ei ole vessanpönttöä, keittiö puuttuu, kuten myös suihku. Nyt voisi tietysti kokeilla alkaako ihmisen keho puhdistaa itse itseään kymmenen pesemättömän päivän jälkeen, kuten taannoin joku arkeologi väitti.

Jahka tästä selviän, en muuta ainakaan kolmeen vuoteen.

Kaiken tämän lisäksi

Eikö ihmiselle riitä, että repii itsensä palasiksi remontissa, muutossa, töissä ja arjessa? Ei. Pitää vielä ajatella (ja joskus murehtia) kaiken maailman sukulaisten, tuttavien ja ystävien asioita. Tämäkään ei aina riitä, vaan jopa on välillä ajateltava maailmanlaajuisiakin ongelmia, kuten sitä paljonko liikaa on maapallolla ihmisiä suhteessa esimerkiksi makeaan veteen. Yrittääpä sitä toisinaan turhaan venyttää ajatusta aina maailmankaikkeuttakin pohtimaan. (Tai kuten Inka edellä painovoimaa.)

Yleensä kaiken tämän aivosolujumpan seurauksena sitä sitten alkaakin yhtäkkiä niin sanotusti "etsimään itseään", etenkin jos ja kun huomaa vaikkapa sairastuvansa tahi muuten vaan luisuneensa sivuraiteelle omassa elämässä. Sitten huomaa, että loppujen lopuksi oma napa on lähin; jos napa on hukassa, ei itsestä ole muillekaan jakaa.

Risti seinään

(En aio nimittäin valittaa sanaakaan.)

Sain uuden pankkikortin tänään. Entinen kulahti käytössä, mikä on mielestäni kohtuutonta syystä että olen huono kuluttaja, sillä ostan harvoin mitään, joten korttia ei ole edes paljon käytetty. Tämä ei ollut valitus, vaan toteamus ja johdatus seuraavaan.

Pankki nimittäin sijaitsee paikallisessa ostoskeskuksessa, jossa puolestaan on näytteillä valokuvia evakkoajasta. Säntäiltyäni aamupäivän edestakaisin, päätin piipahtaa näyttelyssä. Kuvat seisauttivat minut, ajan ja ajatukseni. Jäin katsomaan kotinsa jättäneitä ihmisiä, lapsia ilman vanhempia, tavaroita ilman kotia. Jouduin äkillisen ja yllättävän voimakkaan tunnereaktion valtaan ja aloin itkeä. Kaikki omat vähäpätöiset paineeni ja ongelmani alkoivat tuntua kovin naurettavilta.

Tämän sieluani puhdistavan pyrskähdyksen jälkeen astelin pankkiin, jossa sain sen uuden pankkikortin. Siitäkin liikutuin ja kyynelsilmin kiitin kortista. Tämä ehkä aiheutti hämmennystä pankkivirkailijassa, joka hetken häkellyksen jälkeen ryhdistäytyi ja toivotti hyvää jatkoa epävarmasti hymyillen.
***
Eilinen päivä (ja tästäkin puolet) meni migreenikohtauksen kourissa. Tämäkään ei ole valitus, vaan toteamus. Nyt olen jälleen tolpillani; illalla menen pesemään uuden asunnon ikkunat. Muutto lähestyy. Tilaan kuorma-auton.

Are you talkin` to me?

Jonotin eilen bussilippuani reippaan tunnin verran lipputoimistossa. Koko touhu alkoi tuntua järjettömältä siinä vaiheessa, kun ennen minua oli enää kolme asiakasta. Suljin silmäni ja kirosin selkäni takana kitisevää naista, joka oli omistautunut repputönimiselle. Olen yliherkkä repputönimiselle. Ei riittänyt, että jonottaminen itsessään oli jo kyllin rankkaa pitkän päivän jälkeen kaikkien soittimien, kassien ja pussien kanssa. Bussikuskilla nimittäin olisi ollut jotain sanottavaa minun tavasta leimata lippu, mutta nähtävästi ”Are you talkin` to me” –ilmeeni sai hänet jättämään asian sikseen.
***
Sanonpahan vaan, että tuubakonserton säveltäjä mahtaa vihata suunnattomasti puupuhaltimia ja erityisesti klarinettia. Kevyttä prima vistaa! Ylennys- tai alennusmerkkejä ladataan viivaston alkuun 5-6, mutta sen jälkeen sävellaji vaihtuu 3-5 tahdin välein ja tähän tietysti lisätään kaikki tilapäismerkit tuplaylennyksineen, palautuksineen...Ai niin, eipä unohdeta tempoa, joka on miellyttävä 150. Koko tämä komeus piippaa korviasärkevän korkealla vähintään miljoonan apuviivan voimalla. Näin minä vietin maanantai-iltaa, ennen kuin keskityin Jack Blackiin.
***
Varsinainen valitusblokkaus. Nyt lähden leikkimään opiskelijaa.

Hulluuden ja nerouden häilyvä raja

Viikonloppu meni, että huis vain. Siivosin, koska on mukavaa pitää koti siistinä. Yöllä kissa oli kuitenkin oksentanut eteisen matolle. Jotenkin onnistuin väistelemään askeleeni niin, etten astunut limaläjään koko aamuna ja huomasin teoksen vasta lähempänä puolta päivää.

Kävin soittamassa puoli tuntia taustamusiikkia ja hipsuttelin vaivihkaa takavasemmalta kotiin ja kiirettä kyytiä hevosten luo. Ratsastin ja yllytin hevosta huimiin estesuorituksiin. Muutaman epäonnisen ylityksen seurauksena selkääni särkee vieläkin.

Katsoin elokuvia. Perjantaina tv näytti ilmaiseksi Saturday Night Feverin. Korokepohjat kengissä ja korkeaakin korkeammat vyötäröt miesten housuissa. Elokuvan miehet muistuttivat erehdyttävästi isääni vihkipuvussaan. Tyköistuva, ruskea samettipuku, paidankauluksen kärjet tavoittelemassa olkapäitä ja kengät, joiden pohjanpaksuus päkiän kohdalla oli arviolta viisi senttiä. Unohtamatta tietenkään hiuksia, joissa oli muhkea permanentti.

Toinen katsomani elokuva oli huono. Toivoin saavani kepeän komedian, mutta jotenkin en jaksanut innostua tarinasta. Kolmas katsomani elokuva oli viihdyttävä ja sisälsi muutamia nokkelia oivalluksia. Musiikillisesti erittäin onnistunut.

Viikonlopun huipennukseksi mieleeni tuli painovoima. Mistä se tiedetään? Niin, onhan Newton sen päätellyt ja ynnällyt helmitaulullaan. Sitten on määritelty erilaisia vakioita ym. hatusta vedettyjä lukuja, joilla tulokset on saatu täsmäämään. Aivan, en väitäkään fysiikanlakien olevan huuhaata. Täytyy niiden olla päteviä suurilta osin, koska avaruuteen on onnistuneesti lähetetty jos jonkinlaista kampetta. Mutta kukaan ei ole ilmeisesti lopullisesti selvittänyt painovoiman olemusta? Massat vetävät toisiaan puoleensa, mutta miksi? Mikä sen tekee?

Koska epäilin nukkuneeni tai matemaattisen aivokuolemani tapahtuneen juuri sillä kyseisellä koulutunnilla, kun fysiikan aihepiirit liikkuivat painovoimassa, täytyi minun turvautua, oi niin jumalalliseen, internetiin. Mutta niin vain on, että hakutuloksiin tutustuessani huomasin painovoiman vaikuttavan ratkaisemattomalta kysymykseltä myös asiantuntijoille.

Kohmeinen paniikki

Levottoman yön jälkeen olo jatkuu usein unenomaisena. Kohmeisia liikkeitä säestävät hiljaiset huolet. Ikkunan kylmemmällä puolella sataa lunta. Oikeasti.

Hiuksiin tarttuneet peukalonpään kokoiset lumihiutaleet enteilevät jotain. Vanha kansa tietäisi mitä. Minä tyydyn ounastelemaan pitkää talvea.
***
Suljen remonttikaaoksen pois mielestäni, leikin rauhallista. Alle viikko muuttoon; vain lattiat, kylpyhuone ja keittiö enää puuttuvat.

Pinnan alla kuplii paniikki.

Ensin on, sitten ei

Oli tässä päivänä muutamana kirjoitettavaakin, oikein mukamas asiaa. Blogger ei toiminut, joten jätin sikseen. Ajattelin tekeväni myöhemmin.

Nyt ei olekaan enää sanottavaa (väsymyksen myötä kaikki vaipuu unhoon), mutta julkaisukanava toimii. Taitaapa olla aiheellista käyttää tilaisuus hyväksi. Vaikka ei olekaan mitään sanottavaa.
***
Uuden kodin remonttia helpottaa satojen wattien rakennuslamppu; siinä katoavat viimeisetkin unihiutaleet silmistä kun spotti hohtaa metrin päässä. Hiki valuu ja joka ikinen seinän ja katon kolo, reikä ja huolimattomasti sutaistu juttu näkyy kirkkaana. Onneksi normaalit valaisimet ovat paljon himmeämpiä. Tätä menoa tosin paikoin täytynee käyttää pelkkiä kynttilöitä.. Yllättävä remonttimenoerä tuli tapetoinnissa apuna olleen appiukon olusista. Nelisenkymmentä pulloa kolmessa päivässä.
***
Täytyypä taas yrittää jaksaa ilman lomaa. Kyllä kai sitä sitten ehtii vanhana mummona kiikkustuolissa levähtää.

Maalia

Maalia on hiuksissa, housuissa, paidassa ja silmälaseissa. Kädet ovat suorastaan maalin peitossa.

Maalaaminen on mukavaa. Kaikki siihen liittyvä oheistoiminta ei. Maalarinteippien asettelu paikoilleen, pyyhkiminen ja pohjatyöt vievät kaiken kivan maalaamisesta. Mutta telan tai pensselin kanssa heiluminen.. Ah. Sepä vasta jotain. Tuntee ikään kuin tekevänsä jotain oikeasti tärkeää.

Nyt vähän arkea väliin ja takaisin maalaushommiin.

Äkkirikastumista odotellessa

Päätin ryhtyä kertaheitolla rikkaaksi, aivan kuten eräässä kirjoituksessani suunnittelin. Ostin kioskilta raha-arvan. Ajattelin voittaa vähintään 50 000 euroa, jolla pääsisi jo mukavasti alkuun.

En tunnusta harrastavani mitään rahapelejä. Tuokin raha-arpa oli hetken mielijohteen tulos. Halusin jännitystä tylsään elämääni. Ja pah, en saanut siitä edes omiani pois. Haaskausta. En tunne ketään, kuka olisi voittanut näistä oikeasti mainitsemisen arvoisia summia. Sen sijaan raviveikkauksesta voi netota jonkin verran...

Ravirata on maaginen kehä, jossa ihminen ei välttämättä hallitse itseään. Portilla yleensä vannon muulle seurueelle, etten aio pelata lainkaan, koska olen päättänyt säästää vähät rahani ja nauttia vain jalojen eläinten katselusta. Seuraavassa hetkessä olen astunut piirin sisäpuolelle, alan selata käsiohjelmaa ja etsiskellä suuntaa totoluukulle...Peluri mikä peluri. Että niinpä. Se siitä vakuuttelusta, etten harrasta rahapelejä...

Hyvän bussikuskin ominaisuudet eli miten naisesta tehdään bimbo

Taisinpa tavata eilen ensimmäisen hymyilevän bussinkuljettajan. Ja hän oli nuori mies! Yleensä kuljettajat istuvat nyrpeinä ratin takana ja kukaan heistä ei tervehdi. Vaihtorahat he suorastaan heittävät silmille. Jos jotain asiaa heiltä kysyy, turha luulla, että siitä urahtelusta saisi jotain selvää. Mutta tämä hymyilevä kuljettaja tervehti ja puhekin oli ymmärrettävää. Olin niin otettu tästä henkilökohtaisesta palvelusta, että vaihdoimme kepeästi muutaman nokkeluuden. Hieman häveten täytyy todeta, tosin en ole varma, mutta että taisin siinä samalla hipelöidä hiuksiani ja päästää suustani ainakin yhden tyttömäisen naurahduksen. (Voi minua kurjaa, miten saatoin? Yleensä nämä tilanteet menevät juuri päinvastoin.) Panin merkille, että kuljettajan hampaat olivat valkoiset ja hänen päänahkansa oli hyvin ilmeikäs, kasvava hiussänki näytti erittäin vahvalta. Kädet vaikuttivat hoikilta mutta voimakkailta. Niin...en tosin tiedä miten nämä ominaisuudet liittyvät hyvään bussinkuljettajaan...

Nimipäiväjuhla

Tänään kissanroikaleeni viettävät nimipäiviään. Serpentiiniä ja ilmapalloja, paperihatut kaikille päähän!
***
Nyt olen ollut yli viikon kotona, rauhassa, matkustamatta mihinkään. En ole edes suunnitellut matkustavani...kai. Kahden kuukauden kulkeminen väsyttää. Toisaalta minua vaivaa jatkuva levottomuus ja olisin oitis valmis lähtemään.

Olen tehnyt rauhantarpeeni monille ihmisille liiankin selväksi. Kukaan ei ole soittanut tai tullut käymään. Äitini on uskaltanut sentään lähettää tekstiviestejä. Olisi kai mukavampaa, jos viihtyisi tasaisesti ihmisten parissa. Ei tarvitsisi riekkua ääripäästä toiseen. Tällä menolla päädyn naapurin oudoksi tädiksi, jolla on ihmeellinen hattu ja 43 kissaa.

Niin, että tänään vietämme kissojen nimipäväjuhlia!

Kasvavat ne kuitenkin ja muita ihmeitä maailmasta

Onko viime keväästä kulunut kolme kuukautta vai kolme vuotta! Tapasin tälle syksylle ensimmäistä kertaa muuatta pientä pillipiiparia. Mutta voi ihmetystä, tästä pienestä pojasta oli kesän aikana sukeutunut iso mies! Tulitikkumainen olemus, mutta ainakin metri lisää pituutta. Olenkohan tulossa vanhaksi, kun jo ihmettelen lasten kasvua...
***
On syyskuu, mutta ilma on iltaisin mustanaan sääskiä! Ne hiipivät kello seitsemän aikaan koloistaan ja aloittavat saalistuksen. Ne eivät ole aivan tavallisia sääskiä, vaan hieman isompia ja tukevampia. Erittäin röyhkeitä ja pelkäämättömiä.
***
Illalla pyöräilin kotiin ja yllättäen tavattoman tiuha usva levisi kaikkialle. Jäin tuijottelemaan sumuiselle järvelle, joka oli kuin kauhuelokuvasta. Vielä hetken jos olisin odottanut, niin varmasti Tuonelan lautturi sieltä sumun keskeltä olisi ilmestynyt. Porskuttanut rantaan ja poiminut kyytiin.
***
Kun viime aikoina on ollut puhetta unista, niin menneenä yönä minä opetin sirkushevosia. Opetin niitä istumaan ja ojentamaan etukaviota. Vähän kuin koiria...

Vain sisustusintoilijoille

Seuraava postaus sisältää värisävyjen kuvausta ja tapettijuttua. Tommia mukaellen, luulen muuten että remonttijuttuni kyllästyttävät lukijoita keskimäärin eniten.
***
Keittiöön tulee cappuccinon väriset ovet ja pähkinän väriset tasot. Eilen saamani sisustusvinkin mukaan seinistä tulee melko kermaisen vaaleat, seinälle jotain mustaa ja verhoissa on oltava luumua. Lattia on koko huoneistossa pähkinää.

Työhuoneessa jatkuu sama värilinja, yksi seinä tulee vähän tummemman ruskeaksi. Löysin tänään kaapin takaa aitoa 1950-luvun tapettia kämmenen kokoisen pläntin. Periaatteessa sama kuosi sopisi sinne edelleen. Makuuhuoneeseen tulee himmeää raitaa, toiseen makkariin hieman pirteämpää kellertävää. Jos jää rahaa, komeron ovet tulevat pronssin värisestä peilistä. Olohuoneen sävy on melko vaalea, ainakin tällä hetkellä. Punainen seinä jää tällä erää vielä odottelemaan tuloaan. Kylpyhuone on pieni, joten mitään ihme kikkailua ei sinnekään tule. Valkoiset kaakelit, tummanharmaa lattia. Vaaleanharmaat kalusteet.
***
Nyt kaikkien näiden päätösten jälkeen alkaa vähitellen helpottaa. Hartaasti suunniteltu on lähes puoleksi tehty. Onneksi appiukko ja ammattilaiset osaavat loput. Tämä olkoon tällä erää viimeinen kirjoitukseni sisustamisesta. Se on mukavaa puuhaa, mutta rajansa kaikella.
***

Myrskyn silmässä on rauhallista.

Hidas käynnistyminen

Kotona omassa rauhassa on hyvä olla. Eipä tarvitse maailmanpauhusta välittää, kun laittaa ovet ja ikkunat kiinni, vetää peiton pään yli ja nukahtaa. Nähdä unia mukavista jutuista, ei niistä ankeista arkiasioista, joihin oikeasti pitäisi ryhtyä. Ensi viikolla sitten...
***
Viime aikoina olen ajoittain, kun muilta mietteiltä olen ehtinyt, ajatellut tasa-arvoa ja sen näennäisyyttä. Asia on ollut kiusallisen usein mielessä. Siitä pitäisi kai kirjoittaa, mutta en jaksa. Varsinkaan nyt. Sen voin kertoa, että muutamat omat ajatukseni ovat yllättäneet minut.
***
Olen ollut uutispimennossa. Huomenna tänne avataan se ruotsalainen kauppa. Mutta minäpä en kirmaa sinne letit vinkuen. Minä boikotoin kaikkia avajaisia. En halua jonottaa, tungeksia, töniä, repiä tai muutenkaan kokea mitään ainutkertaista.