Teini-ikäisyys

Viime aikoina olen yrittänyt muistella, millaista elämä oikeasti oli teini-ikäisenä. Ei omasta nuoruudesta voi olla niin kauan, että en kerrassaan ymmärrä mitä sen ikäisen ihmisen päässä liikkuu. En pysty mitenkään myötäelämään 14-vuotiaan tytön maailmassa, saati sitten pojan, koska en ole koskaan ollut 14-vuotias poika.

Tytöt näyttävät kuluttavan suurimman osan soittotunnista luokan peileistä itseään tiiraillen. Kroppaa käännellään puolelta toiselle, suuta muikistellaan ja ilmeisesti samalla mietiskellään näkyykö tissit tarpeeksi ja onkohan takapuoli liian iso. Vaikka ilveilisin kuinka äänekkäästi, niin en saa minkäänlaista kontaktia peilailun läpi. Jos muistan oikein, ei minulla ollut enää 14-vuotiaana aikaa peilailla soittotuntien aikana huvikseni, ellei peilistä sitten katsottu jotain olennaista kommervenkkiä yhdessä opettajan kanssa. Silloin soitettiin tai itkettiin ja soitettiin.

Mietin jo sitäkin, että olen liian pelottava ihminen ja herkät lapsukaiset vain jännittävät liikaa. Tämä tuli mieleeni, kun muuan poika sanoi tunnille tullessaan, että ei oikein voi soittaa. Olin ihmeissäni, että miksi? Sanoi olevan vähän väsynyt, tai oikeastaan ei osaa soittaa tänään mitään, tai ei sittenkään ollut varma... No, soittamisesta ei silloin tosiaan tuntunut tulevan mitään. Alkeellisimmatkaan asiat eivät olleet hallussa.

Tunnin jälkeen ihmettelin mieskollegalle tapahtunutta ja hänellä oli oitis vastaus valmiina. On kuulema sillä tavalla, että kun toinen pää ottaa vallan niin siitä ei pääse eroon enää ikinä. Iän myötä asiaa voi hallita...Ainakin joskus. Mutta mielessähän se on koko ajan. Koska en ole ollut 14-vuotias poika, en voinut ymmärtää, miksi tämä toinen pää surkastuttaisi soittotaitoja. Selityksenä oli, että nyt eletään aikaa, jolloin muuhun kuin siihen yhteen asiaan, ei voi keskittyä.

Selvä. Kiitos näistä asiantuntevista neuvoista.

Säikkyläinen

Puhelin soi. Säikähdän kuollakseni. Sydän hakkaa ja kädet alakavat täristä. No, äitihän se vain oli, mutta ei saisi soitella näin yllättäen. Ilmoittamatta. Kuten ei olisi saanut se muuan ihminen hetki sitten kiipeillä tuonne katolle. Ilmoittamatta. Varsinkin, kun aikomuksenaan oli vetäistä rälläkällä pala kattopeltiä irti. Tai ainakin siltä se toimitus kuulosti, kun säikähdykseltäni selvisin. Ja kuinka pelottavalta voi myös kuulostaa hiljaisuuden rikkova tekstiviestin piippaus. Sydän otti taas ylimääräisiä lyöntejä. Huh. Se on tämä väsymys, kun panee ihmisen sekaisin. Tekstiviesti oli hyvältä ystävältäni, kauneuden ammattilaiselta. Kuin tilauksesta. Hän oli opetelemassa uuden myyntiartikkelin käyttöä ja pyysi minut kokelaaksi. Toki oli jo itseensä sitä testannut, mutta niinkuin varmuuden vuoksi vielä minuun ennen oikeita asiakkaita. Pääsen siis ruskettumaan iliman aurinkoa tällä viikolla.

Kadonneet jouluvalot

Tuntuu, kuin en olisi nukkunut kymmeneen vuoteen, vaikka eilisen päivän vietin enemmän tai vähemmän vaakatasossa. Viiden aikaan lähdin ulos reipastumaan, mutta jo kymmeneltä olin taas valmis yöunille. Kammottava väsymys alkoi siitä, kun lauantaisen pikkujoulujuhlan päätteeksi kotimatkalla tajusin taksikuskin toivottavan hyvää huomenta eikä suinkaan iltaa. Väsymys. Se sitten on kai selvä merkki vanhuuden lähestymisestä. Toisaalta, kun vanhenee tarpeeksi, niin jo vain taas jaksaa valvoa yökaudet. Ainakin, jos olen yhtään sukuuni tullut.

Tämä aamu on ollut unen ja valveen välimailla hoippumista, mutta yritän sitkeästi pitää itseni mieluummin valveen puolella kuin unessa. Voi kuinka olisikaan mukava kallistua tuohon sohvalle pitkäkseen...edes hetkeksi. Mutta ei. Sentään joku kuri ja järjestys oltava ihmisen elämässä.

Ulkona on kuitenkin lumi maassa ja pakkasta. Panin jo yhdet jouluvalot esille. Toisia en löytänyt. Harmi. Ne olisivat ne hienot punaiset.

Kaksi mantraa

Vaihtoaskel-ylitys-käännös-potku-tähti-perus...Sama alusta. Ja taas alusta...

Muuri-vesi-sarja-muuri-suora-lenkki-vesi-muuri-rengaspysty.

Ne oudot äänet ja ihmeelliset kuviot näkökentässä

Taloustöihin saa kulumaan uskomattoman paljon aikaa. Minulta siihen meni eilen koko aamupäivä. Aloitin yhdeksältä ja lopetin vähän ennen kahtatoista. Imurointia, pölyjen pyyhkimistä, lattioiden pesua, pyykkäämistä, vessan siivousta... Ja kaupassakin täytyi käydä. Silloin kello oli jo yli yhden. Tavoistani poiketen en mennyt lähi-Valtsuun, vaan menin markettiin. Ajattelin lapsellisesti, että sieltä löytäisi jotain parempaa. Useimmat luultavasti ajattelevat, että kyllähän isossa kaupassa täytyy olla parempaa, kuin lähikaupassa. Markettimatkan jälkeen katsoin kassiin ja siellä näytti olevan sitä samaa perussettiä, kuten ennenkin. Leipää, juustoa, jogurttia, kurkkua...Miten olin saattanut unohtaa oman lähikauppani, vaikka muulloin kannatan sitä jo pelkästään periaatteen vuoksi. Sitä paitsi, minun lähikauppani on loistava. Harva lähipulju myy viininlehtikääryleitä.

***

-Sulle tulee kiire, kello on jo 22 minuuttia yli.

-Ei...eihän tästä mene kuin alle kymmenen minuuttia kävellen

-No menee varmasti vartti, vähintään se kymmenen.

-Kahdeksan riittää, moi!

-Moi!

Tekstiviesti myöhemmin: ”Meni muuten seitsemän minuuttia. Kävellen. Valoissa pysähdyin kahdesti.”

***
Heräsin yöllä omituisiin ääniin, jotka todistettavasti kuuluivat pääni ulkopuolelta. Pihalla touhuttiin jotain omaperäistä viiden aikaan aamulla. Toinen kissoista hyppäsi viereeni ja halusi tulla keikaroimaan minulle pimeässä. Silittelin sitä ohimennen. Silmissäni alkoi vilistää pieniä kirkkaita palloja. Unisena ehdin jo ajatella, että silmissäni on jotain vikaa tai että nyt pyörryn. Olo tuntui kuitenkin normaalilta, vaikka pienet siniset valonläikähdykset jatkuivat. Heräsin lopullisesti ja tajusin niiden pienten sinisten valojen olevan sähkönpurkauksia, jotka olivat peräisin kissan turkista. Villin näköistä, mutta ei ilmeisesti haitannut kissaa lainkaan.

Uusia kokemuksia

Viikonlopun musiikkiriennoissa ystävättäreni huusi "Nahkaparturi, perkele!" ja sai osakseen haluamaansa huomiota.

Minä olen eilisestä lähtien miettinyt, miltä tuntuisi heittää tuoli ikkunan läpi tai potkaista seinään reikä. Ei tietenkään mihin tahansa betoniseinään, jalkansahan siinä vain hajottaisi. Sellainen lastulevy- tai kipsilevyseinä olisi hyvä. Ei minulla siihen mitään erityistä syytä ole, kunhan vain kokeilisin.

Yhteydenottoja

Tapasin lukioaikaisen ystäväni. En ollut nähnyt häntä sitten lakkiaispäivän, enkä oikeastaan kuullutkaan hänestä mitään sen jälkeen. Elokuussa satuimme yhtäaikaa baarin vessajonoon. Kerroimme pikaisesti omat kuulumisemme ja heti kohta keskustelimme siitä, kuka on kuollut, vankilassa tai muuten vain pöllyssä täyspäiväisesti. Vaihdoimme puhelinnumeroita, että tapaisimme joskus uudestaankin. Puhe ei ollut vain tyhjää suunpieksäntää, vaan sitten myös tapasimme. En tiedä olemmeko taas hyviä ystäviä, vai mitä. Jää nähtäväksi. Kumpikin meistä oli muuttunut vuosien aikana, mutta samaan suuntaan.

Pari viikkoa sitten kahdeksan vuoden takainen kämppikseni otti yhteyttä. Kiva kuulla hänestäkin. Kovin tiiviisti emme ole yhteyttä pitäneet. Rehellisesti sanottuna emme lainkaan. Ei kai kaikkien kanssa voikaan. Ei ole välttämättä mitään sanottavaa.

En tiedä mistä nyt tuulee, kun ihmiset ovat niin pirun kiinnostuneita minun elämästä. Näiden kahden tapauksen lisäksi olen saanut parikin nimetöntä tekstiviestiä, joissa udellaan, että olenko se joka oli siellä ja tuolla, sen ja sen kanssa, sanoin sille jotain ja jätin sanomatta toiselle...Ja kaikki tämä olisi jostain kymmenen vuoden takaa! Sorry vaan, en muista, enkä välitä nimettömistä ruikuttajista.

Joskus toivoisin muuttuvani näkymättömäksi, osoitteettomaksi, puhelinnumerottomaksi ja sähköpostittomaksi. Häviäsin. Voisin mielelläni seurata hetken aikaa maailmaa sivusta. Katsella ihmisten ryntäilyä ja olla välittämättä siitä paskaakaan.

Vapaapainia ja Ridge Forrester

Eilisestä soitannasta jäi hyvä mieli. Toki jotain pientä aina tapahtuu...Mutta who cares? Ja ne kaksikymmentäkaksi tahtia yhtä ja samaa ääntä ilman taukoja tuli soitettua lähes kertalaakilla. No, ehkä minä kuitenkin kerran otin lisää ilmaa ja toisenkin kerran, ihan pienesti. Viimeiset tahdit mörköessää täytyi silti pinnistää peffasta asti.

Aktiivisuustaso oli vielä kahdeltatoista yöllä enemmän, kuin koskaan päiväsaikaan. Kurjaa. En keksinyt mitään järkevää tekemistä, odottelin vain nukahtamista. Tietäähän sen miten siinä käy. Ei ainakaan tule nukuttua. Tai jossain vaiheessa olin nukahtanut, koska havahduin horroksesta kolmen aikaan. Jatkoin valvomista. Ajatukset pyörivät ympyrää kiihtyvällä vauhdilla. Juuri kun olin viimein nukahtamaisillani, kissat aloittivat aamuöisen nujakointinsa. Matot länässä, juoksua, ähinää, vingahduksia, uudestaan juoksua, oviin törmäilyä...Välillä kaikki kuullosti vapaapainimatsilta. Ei silllä, että olisin sitä koskaan nähnyt. Paitsi televisiosta.

Seitsemän jälkeen päätin nousta. Ei enää kannattaisi yrittää nukkumista. Parasta yrittää virkistäytyä. Söin puuroa. Ajattelin käydä pitkäkseni sohvalle ja katsoa hetken aamutv:tä. Sitten kävisin suihkussa ja alkaisin tavallisen päivän. Makasin vartin, enkä enää sen jälkeen saanut raajojani liikkeelle. Ei vaikka kuinka yritin. Käsi ei noussut, ei jalka. Olin nukahtanut. Heräsin, kun Ridge Forrester televisiossa kertoi toimittajalle etsivänsä suomalaista naista.

En ole ilmoittautunut vapaaehtoiseksi.

Koska kyse on päiväkirjasta..

.. on syytä kirjoittaa hivenen tapahtuneista.

Olen näköjään aloittanut lihotuskuurin. Kävin pitkästä aikaa vaa'alla ja niin on viisi kiloa tullut vuodessa lisää. Ruokahalu on palannut, ja hyvä niin.

Mitäs muuta? Hikoilen edelleen öisin. Tuolle yöhikoilulle pitäisi löytää jokin oikea selitys. Vai herääkö joku muukin oikeasti joka yö siihen että lakanat ovat aivan kosteat ja iho nihkeä? Ei ole mukavaa.

Töitä teen näköjään niin paljon että näköä haittaa. Sain tänään uuden näyttöpäätteen, ja vain vähän ajan kuluttua silmäni alkoivat vuotaa vettä noin vaan yhtäkkiä. (Ei, en myönnä itkeneeni.)
***
Näytän kuulemma väsyneeltä.
***
Aika tuntuu soljuvan hyvin arkisesti.
Tämänhetkisessä arjessa on rytmiä josta pidän.
Aamurutiinit klo 06.00 - 07.30: herätyskello, vaatteet, aamutee television ääressä, meikki ja töihin.
Päivärutiinit 08.00 - 16.30: töitä, kahvi, töitä, lounas, töitä, kahvi, töitä ja kaupan kautta kotiin. Iltapäiväväsymysrutiinit 17.00 - 20.30: ruokaa, televisio, vaihdellen kirjaa tai musiikkia, harrasteita, kodinhoitoa.
Iltarutiinit 21.00 - 23.30: silloin tällöin elokuva, tiistaisin Mullan alla, keskiviikkoisin C.S.I. , lukemista, iltatoimet ja nukkumaan.

Rutiinit ja arki, ne pitävät ihmisen kummasti koossa.

Näyttelyvieraiden peniskateutta

Illalla otin pakastimesta marjoja sulamaan. Otin mustikoita, puolukoita ja mansikoita. Puolukoita näytti olevan eniten, mansikoita vähiten. Lisäksi laitoin vähän sokeria. Sekoitin ne kulhossa. Olisin halunnut noukkia ne mansikat ensimmäisenä.

Siinä istuin sohvalla marjakupin kanssa. Näppäilin itseni kaukosäätimellä kanavalta toiselle, kun sattumalta päädyin katsomaan Idolsia. Olinhan vetää hernettä nenään tai vähintään puolukat keuhkoihin, kun kuulin jonkun hoilottavan kunnottomasti ”I was made for...”. Ehdokas Kuka Lie lauloi ja hypehti lavalla kuin hankisääski. Onhan toki niin, että tässä vaiheessa Idolsia kaikki ovat hyviä laulamaan. Oikein huonoa ei enää joukossa ole. Mutta silti...

***
Kuulin, että muuan harrastajamaalareiden taidenäyttely oli pannut näytteille taulun, jossa on alaston mies edestä kuvattuna. Herkkäsieluisista kaupunkilaisista osa oli poistunut jo avajaistilaisuudesta. Niin olivat järkyttyneet. Sittemmin maalaus poistettiin ja tilalle on tuotu kuva alastomasta naisesta. (Ja mikähän tässä oli parannus tilanteeseen...?) Suunnittelin jo vuokraavani tilan omaa näyttelyä varten, joka tulee olemaan pelkkää kikkeliä täynnä. Sellaisia jättimäisen suuria öljymaalauksia, värikylläisiä ja moderneja tutkielmia peniksistä. Jos maksan tilavuokran ihan itse, omalla rahalla niin kulttuuri-ihmiset joutuvat pitämään kuvat seinällä sovitun ajan. Kaikkia ei pidä miellyttää. Ei etenkään niitä kukkahattutätejä.

(Taidan tarvita malleja, etten joudu maalaamaan omasta päästä, koska silloin tulee vain sellaisia hengettömiä standardikuvia.)

Loistava bändi

Pari päivää olen muistellut nuoruutta. Faith No More: From out of nowhere ja Digging the Grave

Minä...

...en pidä siitä hajusta, jota märät lapset märissä vaatteissaan levittävät pitkin koulun käytäviä.

...en myöskään pidä kauppojen ovimatoista, joiden pieniin reikiin korkokengät jäävät kiinni.

...en ymmärrä, miksi uskovaiset ovat sotkeutuneet heviin. Jotenkin ristiriitaista. Eikö heille riitä gospel ja poppi. Pysyisi vain suutari lestissään.

...ajattelin sen olevan vittuilua, kun nainen baarin vessassa kysyi minulta, käytänkö irtoripsiä ja olenko teettänyt huuleni uusiksi.

...inhoan marraskuuta.

Talvi tuli, talvi meni, talvi tuli ...

.. ja mikäli ennusteet pitävät paikkaansa, talvi jälleen myös menee loppuviikosta.

Suunnittelin työhuoneeseen Lundian hyllyn. Hinnaksi tuli sellaiset vaatimattomat 1491 euroa. Ehkäpä sittenkin ostan yhden hyllykiinnikkeen kerrallaan seuraavan kymmenen vuoden ajan. Pitkäjännitteisyys palkitaan sitten joskus kokonaisella hyllyllä.

***
Ihmeesti on riittänyt energiaa, vaikka iltapäivällä on varsin hämärää jo ennen neljää. Eilen rentouduin siivoamalla ja katsomalla elokuvia, sitä edellisenä päivänä olin riekkunut kulttuuririennoissa koko päivän -kirjaimellisesti- kello yhdeksästä kahteenkymmeneenkolmeen. Yhden päivän aikana tutustuin kahteen uuteen ihmiseen, nautin punaviiniä ja suklaata hyvässä seurassa ja sain kehuja aktiivisuudesta. Kaikesta tästä johtuu, että hetkittäin tuntuu kuin eläisin jonkun toisen elämää. Sellaisen joka viihtyy ihmisten parissa, nauttii kirjallisuudesta, musiikista ja hyvästä ruoasta.

Sitä niittää, mitä kylvää

Kerrottakoon nyt kaikille, että Pro Klarinetti -liike on jo tuottanut hedelmää. Eilen sain kuulla, että uusi innokas klarinetisti oli ilmottautunut oppilaakseni. Tänään tapasin 9-vuotiaan tytön, joka kertoi, että haluaa oppia soittamaan klarinettia, kun siinä on niin kaunis ääni. Kyllä tädin silmäkulmaan kyynel kirposi ja huokaisin vain, että kaunishan se on.

Muistelus

Kahvia juodessa mieleni alkoi yhtäkkiä muistella Lailaa. Laila oli isän täti, mummun nuorin sisko. Aina iloinen ja hymyilevä. Hän halusi myös olla aina tyylikäs. Tavallisena arkenakin. Mustat hiukset olivat kiharoilla, korvissa isot kultaiset korvakorut, kaulassa ja ranteissa kimaltelivat ketjut, sormissa sormukset. Olin Lailan tyttönä aina arkisin, kun vanhemmat olivat töissä. Muistan ajatelleeni silloin, että Laila on todella kaunis, vaikka hän olikin jo lähempänä viittäkymmentä kuin neljääkymmentä. Minulle on kerrottu, että tuskin olin oppinut kävelemään, kun Laila jo opetti minua tanssimaan.

Siitä taitaa olla jo yli vuosi, kun Laila kuoli. Hänellä oli aivokasvain. Onneksi ei tarvinnut sairastaa sitä kauan. Pari kuukautta. Hautajaisten aikaan itkin, kun en ollut ehtinyt käydä hänen luonaan sairaalassa. Nyt olen iloinen, että en käynyt siellä ja siksi muistan Lailan sellaisena, kuin hän oikeasti oli. Iloisena tätinä, joka keikkui korkokengissään ja koruissaan viimeiseen asti.

Kansalaisliike

Olen kyllästynyt siihen, että klarinetti on aliarvostettu ja hyljeksitty soitin. Siis haloo! Eihän se nyt sentään mikään alttoviulu ole! Suunnittelinkin perustavani Pro Klarinetti -liikkeen, joka kertoo asiasta tietämättömille, että klarinetilla soitetaan ihan oikeasti ja muutakin kuin vain Mozartia tai jazzia. Tarkoitus on hullaannnuttaa ihmiset tähän soittimeen ja tehdä siitä niin mediaseksikäs, että jokainen pajupillisti haluaisi olla klarinetisti ja jokainen klarinetisti olisi ylpeä instrumentistaan eikä "anteeksi, että yritän soittaa" -klarinetisteja enää löydy tästä maailmasta.

Se, miten liikkeen toiminta käytännössä toteutuu, on vielä miettimättä...