Teini-ikäisyys

Viime aikoina olen yrittänyt muistella, millaista elämä oikeasti oli teini-ikäisenä. Ei omasta nuoruudesta voi olla niin kauan, että en kerrassaan ymmärrä mitä sen ikäisen ihmisen päässä liikkuu. En pysty mitenkään myötäelämään 14-vuotiaan tytön maailmassa, saati sitten pojan, koska en ole koskaan ollut 14-vuotias poika.

Tytöt näyttävät kuluttavan suurimman osan soittotunnista luokan peileistä itseään tiiraillen. Kroppaa käännellään puolelta toiselle, suuta muikistellaan ja ilmeisesti samalla mietiskellään näkyykö tissit tarpeeksi ja onkohan takapuoli liian iso. Vaikka ilveilisin kuinka äänekkäästi, niin en saa minkäänlaista kontaktia peilailun läpi. Jos muistan oikein, ei minulla ollut enää 14-vuotiaana aikaa peilailla soittotuntien aikana huvikseni, ellei peilistä sitten katsottu jotain olennaista kommervenkkiä yhdessä opettajan kanssa. Silloin soitettiin tai itkettiin ja soitettiin.

Mietin jo sitäkin, että olen liian pelottava ihminen ja herkät lapsukaiset vain jännittävät liikaa. Tämä tuli mieleeni, kun muuan poika sanoi tunnille tullessaan, että ei oikein voi soittaa. Olin ihmeissäni, että miksi? Sanoi olevan vähän väsynyt, tai oikeastaan ei osaa soittaa tänään mitään, tai ei sittenkään ollut varma... No, soittamisesta ei silloin tosiaan tuntunut tulevan mitään. Alkeellisimmatkaan asiat eivät olleet hallussa.

Tunnin jälkeen ihmettelin mieskollegalle tapahtunutta ja hänellä oli oitis vastaus valmiina. On kuulema sillä tavalla, että kun toinen pää ottaa vallan niin siitä ei pääse eroon enää ikinä. Iän myötä asiaa voi hallita...Ainakin joskus. Mutta mielessähän se on koko ajan. Koska en ole ollut 14-vuotias poika, en voinut ymmärtää, miksi tämä toinen pää surkastuttaisi soittotaitoja. Selityksenä oli, että nyt eletään aikaa, jolloin muuhun kuin siihen yhteen asiaan, ei voi keskittyä.

Selvä. Kiitos näistä asiantuntevista neuvoista.