Toisessa todellisuudessa

Perjantaina olisin halunnut käydä moikkaamassa Andy McCoyta, mutta se ei tietenkään onnistunut. Olin luvannut lähteä pistäytymään kotikylällä, että voin sitten jonkin aikaa huoletta pitää ihmisiin yhteyttä vain puhelimitse.

Joka kerta kun menen sinne, taivas on pilvinen ja sateinen. Ainoatakaan ihmistä ei näy, paitsi se vanha mies, joka seisoo aina pihallaan kumiteräsaappaat jalassaan, virttynyt villapaita lyyhistyneillä hartioilla repsottaen. Talot könöttävät pimeinä ja hiljaisina pihapuiden keskellä. Varikset istuvat jäyhinä räystäillä. Siellä minä vietin kaksi vuorokautta kuunnellen öistä hiiren rapistelua välikatolla.

(Aamulenkillä, juuri kun luulee olevansa täysin yksin.) Käsittämättömässä äänettömyydessä säikähtää, kun yhtäkkiä jättimäinen Valmet ilmestyy kuin tyhjästä ja kaasuttelee ohitse. Lokaa saattaa saada aivan kirjaimellisesti niskaansa. Olen aina pelännyt suuria traktoreita. Syystä.

***
Kävin tervehtimässä mummua sairaalassa. Siellä hän on ollut jo muutaman kuukauden. Oli siirretty sellaiselle osastolle, josta kukaan ei taida enää päästä kotiin. Menin hieman varovaisesti mummun huoneeseen. Siinä hän makoili ja tuijotteli kattoa. Melkeinpä ensisanoikseen totesi, että aika käy pitkäksi, kun ei ole tekemistä eikä näistä täällä olijoista ole seuraa. Sen saattoi uskoa. Olin jo ehtinyt vilkuilla huolestuneena huoneen toisen asukkaan suuntaan, että onko siinä ihmisessä enää lainkaan henki tallella.

Olen sanonut aiemminkin, että sairaalat ovat kammottavia paikkoja. Ne ovat.

***
Tuliaisia kotoa, tämän syksyn satoa. Puolukoita pakasteessa ja hillona, raparperia hillona, punajuuria säilöttynä, omenoita, hirvenlihaa...Toisinaan vain tuntuu, että tarjontaa on enemmän kuin kulutusta. Josko näillä joulun yli pärjäisi.

Suoraan puhuminen olisi aina viisainta

Ensimmäinen kaatumisyritys pyöräillessä tälle talvelle. Ja hip, hip huraa! Jo tämänkin vuoksi potkukelkka olisi paljon parempi kulkupeli. Rattaat luisuivat alta, kun lähdin kovin tuohduksissa kuntosalilta kotia kohti.

Olin vetänyt hernettä nenään uuden jumppaohjaajan takia. (Varmasti turhaan, mutta sillä hetkellä asia tuntui hyvin akuutilta ja tärkeältä.) Rytmin puutteessa eläviä ihmisiä toki on, mutta että näitä päästetään esittelemään ominaisuuttaan julkisesti, vetämään jumppaa. Eikö tälle uudelle mimmille ollut koskaan kerrottu, että musiikin on tarkoitus tehdä muuten järjettömän näköisestä reuhkaamisesta järkevää ja mielekästä, tsempata pinnistelemään vielä enemmän.

Ensimmäisen jumpatun vartin jälkeen olin saanut tarpeekseni siitä, että koko ajan ohjaaja oli musiikkia joko yhden iskun edellä tai jäljessä, ei vahingossakaan kohdallaan. Teki mieli poistua paikalta, mutta se olisi ollut lapsellista mielenosoitusta. Ja toisekseen miksi olisin antanut jonkun toistaitoisen pilata treenini. Ympärilläni salillinen ihmisiä näytti tekevän liikkeitä missä rytmissä parhaiten taisi. Eipäs muuta kuin hommiin uudestaan. Hieman enemmän keskittymistä, musiikista kiinni ja levytankoon liikettä. Vierusnainen lähti samaan mukaan. Seuraavat 45 minuuttia sujuivat. Musiikkia myötäillen, tietysti.

Tunnin loputtua olin niin nyhverö, etten antanut palautetta, vaikka ohjaaja kehotti kaikkia tulemaan reippaasti kertomaan ja kysymään asioista. En osannut muotoilla ajatuksiani kohteliaaseen asuun. Ei kukaan muukaan uskaltanut sanoa mitään. Hymyilimme vain kaikki ja kipitimme pukuhuoneeseen. Varsinainen luuserijoukko.

Huvitusta

Töölöläisen kerrostalon hississä nojailin takaseinään ja matkustin kuudenteen kerrokseen, aivan kuten niin monta kertaa aiemminkin. Silmät tollottivat tyhjinä sitä samaa kieltokylttiä kuin aina, "Tavaran kuljetus hississä kielletty". Yhtäkkiä huomasin jotain epämääräistä kynäntuherrusta kyltin alareunassa. Siristin silmiä ja sain selville, että joku oli lisännyt tekstin "...joten olkaapa naiset tarkkana". "No höh, mitä sitten", ajattelin ääneen. Hissi jurnutti perille ja vasta silloin lamppu syttyi pääni päällä, oli aivan pakko nauraa. Lähinnä kai oivallukseni hitaudelle...Mutta hauska juttu sinänsä.

Potkukelkkailua

Nyt on alkanut taas se aika, että polkupyörän vaihteet ovat aina umpijäässä tai vähintään kohmeessa. Kyllä oloon tulee eloa, kun parikin kilometriä sotkee kolmosvaihteella.Ei ole kylmä, ei. Sitten kun on perillä, niin vaihteet taas toimivat. Silloin ei kuitenkaan muista ajatella tulevaisuutta ja vaihtaa isompaa vaihdetta jo valmiiksi.Tietysti. Se on vähän sama juttu, kuin talviautoilussa. Kun auto on lämmin ja ikkunat sulana, niin määränpää on saavutettu.

Kaikkein mieluiten liikkuisin talviaikaan potkukelkalla. Se ei jäädy, tavaran kuljetus on mitä mainiointa ja vauhtia on niin paljon kuin itse kukin haluaa. Tiiviillä harjoittelulla voi kehittyä taitavaksi kelkkailijaksi.

Tanssia tarjolla

Siellä kylällä elämä on toisinaan...ihmeellistä. Sellaista, että siitä riittää mietittävää tai unohdettavaa pitkään. Hän mietti ja teki tällaisen. Samaa sukua, mutta eri sukupolvea. Silti monet teemat tuntuvat niin kovin tutuilta. Käykää toki katsomassa teos, jos sattumalta menette Turun suuntaan.

Itkeminen

Viimeksi tavatessamme oli vielä syksy. En ole tottunut vielä ajatukseen talvesta, vaikka hain viikonlopuuna varastosta talvisaappaat ja talvitakin.

Muutama päivä sitten istuin tunteja sairaalassa pappani vieressä. Voi olla, että kuolema jo kolkuttelee, voi olla että ei. Joka tapauksessa lauantaina illalla tullessani kotiin olin sekä fyysisesti että henkisesti aivan lopussa. Itkin, koska en jaksanut tehdä muutakaan. Tällä kertaa itku oli pelkästään puhdistavaa ja virkistävää. Joskus niinkin, onneksi. Toisinaan itkemisestä jää tunkkainen ja syyllinen olo. Sellainen "voi minua raukkaa, kun kukaan ei ymmärrä"-itku on säälittävää eikä toteuta itkun perimmäistä tehtävää. Parhaimmillaan itkun jälkeen olo on energinen ja seesteinen. Silloin tietää itkeneensä oikeasta syystä.

Suruitku on jotain muuta; suru ei lopu yhdellä tai edes viidennellä itkukerralla. Eräänä päivänä kyyneleet jäävät sitten tulematta. Silloin huomaan surun muuttuneen osaksi minua, enkä pääse siitä koskaan täysin eroon.

Tiistai

Aurinko paistaa ja on mitä parhain ulkoilusää. Vähän pakkasta ja luntakin. Ei vain huvita. Nuilotuttaa. Nyt yksinolo tuntuu todella tylsältä.

Kyllähän tästä on jonnekin lähdettävä, mutta ensin keitän kahvit.

Siinäpä se

Kotona taas. Menen ja tullen sain henkilökohtaista palvelua lentokentän turvatarkastuksessa. Ystäväni totesi, että minä en vain halua olla kuka tahansa tavismatkustaja, vaan nimenomaan kerjään jatkuvasti ylimääräistä huomiota. Että tämä kaikki olisi jo ihan suunniteltua. Niinhän se tietysti on. Minusta on kivaa joutua vartijan lääpittäväksi muiden matkustajien töllistellessä kateellisina vieressä. Kopelointia päästä varpaisiin. Tällä kertaa keskityttiin erityisesti selkään, takapuoleen, vyötäröön ja kenkien varsiin. Ihmettelimme ystäväni kanssa, että rintoihin ei koskettu. Siis siinähän on todennäköisin paikka, mihin luvattomuuksia voisi piilottaa. Voi tietysti olla niin, että varustukseni koko ei mitenkään herättänyt vartijan kiinnostusta. Hän pystyi silmämääräisesti arvioimaan, että noihin kuppeihin ei takuulla ole kätketty mitään erityistä.

Mutta pääsin sinne sekä takaisin ja olipa perjantain konsertti kerrassaan hieno. Ilmassa oli odotusta, jännitystä, ainutkertaisuutta (ja muita kliseitä). Lämppäribändi teki osansa kunnialla, vaikka yleisesti ottaen oli vain varjo tavallisesta itsestään. Suosittelisin hieman pienempiä lavoja näille pojille. Tarkoitan ihan konkreettisia mittasuhteita. Olivat liian kaukana toisistaan, kukin yksinäisenä ja pienenä. Intensiteetti kärsii sellaisesta. Hienoa silti. Sanonpa vain, että juuri kun luulee, että kitaristin ja basistin (puhumattakaan kosketinsoittajasta), haara-asento on jo äärimmillään, niin nämä pojat panevat vielä paremmaksi ja näyttävät, että värkeissä on varaa. Hyvin venytellyt lonkankoukistajalihakset, myönnetään. Eikä illan pääesiintyjä jäänyt tässä asiassa yhtään huonommaksi.

Illan staraa odotellessa luulin, että kohta Hjallis saa teettää uuden katon pytinkiinsä. Odotuksen jännitys nostatti kattopalkkeja ainakin 15 senttiä. Oli vaikea pysyä aloillaan. Siinä hässäkässä ystäväni repi sukkahousunsa ja päätti lopulta luopua niistä kokonaan. Ympärillä olevat tuskin huomasivat...Kuitenkin kaikki alkoi aikanaan ja loppui myös. Siihen väliin mahtui hyvä biisilista, jonkin verran tukanheilutusta, enemmän laulua ja huutoa, aplodeja, ihmettelyä...Vaikka huhut, joita olimme jo kuulleet kaverin veljeltä ja siltä kaikkien tuntemalta kummin kaimalta, olivat tiedossa, menimme keikan jälkeisessä hurmoksessa nukkumaan väsyneinä ja onnellisina. Tulevaisuudesta ei voinut tietää. Siitä ei voinut tietää vielä seuraavanakaan iltana, jolloin Mannerheimintie tuntui olevan meille kahdelle käsikynkkää kulkevalle aivan liian kapea.

Sunnuntaiaamuna päivän pääuutinen selvisi. Tarjalle tuli kenkää. Pojat saivat kai tarpeekseen. Ja voi sitä spekulaation määrää. Suosikkipuheenaihe sunnuntaina oli noin vartin välein Tarja T:n potkujen syy. Itse olen kyllä sitä mieltä, että taitavat muusikot pärjäävät toisenkin solistin kanssa. Joten eipä siitä enempää. Kiinnostuneena silti odotan, miten käy.

Se uusi video on muuten tyylikäs.

Joulua odotellessa

Viime yön vietin äidin luona. En nukkunut järin hyvin. Tuijottelin ikkunasta pimeään kissat seuranani. Kuvittelin, että tämä on kuin kauhuleffasta, jonka juoni on ennalta arvattavissa.

Aamulla heräsin jo puoli kuudelta. Olin kai sittenkin nukkunut muutaman tunnin. Äiti lähti töihin ja minä kävin pihalla herättelemässä itseni raittiissa ilmassa. Ajattelin, että voisihan tämä olla myös sellainen ”Salaiset kansiot” –tapaus. Kuollut kylä, synkkä metsä ympärillä. Sumu roikkuu raskaana kaiken ympärillä. Mitään ei voi erottaa selkeästi. Ketään ei näy, ääniä ei kuulu. Tässä kohden ihmiset yleensä joutuvat siepatuiksi.

Kun en kelvannut, niin kävellä köpöttelin takaisin sisälle.

***
Tänään täytyy herätä aikaisin pakkaamaan ja valmistautua muutenkin lähtöön. Tosin, olisi kai hyvä nukkua ennen heräämistä. Jännittää. Kuin nyt olisi joulu ja minä 5-vuotias.

Aika likka

Viikko on ollut sunnuntaista lähtien nousujohteinen. Enimmäkseen. Pari elokuvaa hersytti huumoria, jota tuntuu riittävän vieläkin. Ja toisekseen Penélope on maailman kaunein nainen.

Tänään lisäksi kehuin itseäni, että olen aika likka ratsastajana, kun sattui löytymään sopiva hevonen. Sellainen, että meillä ajatukset toimivat yhdessä. Niinkuin pitääkin. Loppuviikkoa kohden yritän huipentaa kaiken ultimatetasolle.

Ainoa elämääni varjostava seikka on se, että en opi sitten mitenkään soittamaan uniksessa sen kauimmaisen pillipiiparin kanssa. Ei siis sen kanssa, joka on siinä vieressä...

Rytmihäiriö

Yy kaa, yy kaa, yy kaa koo, yy kaa, yy kaa, yy kaa koo...Mikä siinä on niin helvetin vaikeaa!

Hyvät aineet

Se oli sitten poskiontelotulehdus. Johan tässä on toista kuukautta mennyt enemmän tai vähemmän nuhaillessa. Torstaina soittaminen alkoi tuntua jokseenkin mahdottomalta, niin tulipa mieleeni, että jos sittenkin lääkäriin. Mutta en minä sairas ole, en tietenkään. Etenkin, kun sain niin hyvän lääkityksen, että alkuunsa pari päivää meni elämä ylikierroksilla. Olin kuin aineissa heiluva hörhö, suuta kuivasi ja puhetta riitti alati. Ystävät, kalliit ja rakkaat, ovat olleet poskiontelotulehduksen kanssakärsijöitä. Olen puhunut heille enemmän, kuin ehkä koskaan elämäni aikana ja olen ollut vaatimassa heitä seurakseni lenkille, kauppoihin, hevosmarkkinoille, leffaan, iltateelle...Minusta se nyt vain kuulosti käsittämättömältä, että he ovat väsyneitä raskaan viikon päätteeksi. Siis mitä! Minunhan tässä olisi pitänyt olla väsynyt, kun en ole nukkunut moneen yöhön, koska vaakatasoon laskeuduttuani kuolema olisi ollut väistämätön. Kuka nyt tukehtumalla haluaisi kuolla.

Koska olen soittokiellossa ja elämässäni ei ole mitään muutakaan, olen ollut vain hevosten kanssa. Päiväkausia. Tänäkin aamuna, kun lämpömittari oli muuttunut pakkasmittariksi, minä pyöräilin kohti tallia. Niin paljon kuin eläimistä pidänkin, ihmiskontaktit ovat silti toisinaan ihan kivoja.

Jotain on tekeillä

Inkalla on meneillään jotain suurta ja ihmeellistä. Ehkä hän kertoo siitä aikanaan.
***
Mieheni totesi eilen, että hän näkee minua nykyään vain rättiväsyneenä. Lisäksi hän myös sanoi, että muistutan enemmän tätä naista kuin Spede Pasasta. Noo.. en tiedä mistä tuo spede tähän tuli.

Ehkä siihen on syynsä.

Kaikki aikanaan

Muuan anonyyminä pysyttelevä lukija on ratketa nahoistaan, kun en ole kertonut, miksi lasken päiviä ja tunteja. Jännittää minuakin. Odotan kovasti.

Rationaalisuuden ylikorostaminen unohtaa ihmisen tunteet ja järki tukahduttaa inhimillisyyden, siksi lähden viikon päästä ottamaan osaa eurooppalaiseen karnevaaliperinteeseen. Kun nyt vielä muistaisin kenen tekstiä olen joskus lukenut, mutta kirjoittaja totesi jotenkin näin, että karnevaali oli aikanaan virallisen korkeakulttuurin vastavoima. Se antoi käyttäytymismalliensa kautta mahdollisuuden kokonaisvaltaisiin kokemuksiin ja normeista poikkeavaan toimintaan. Kaikki oli ennustettavissa, vaikka tarkkoja sääntöjä ei ollutkaan. Jotain rituaalimaista siis ja aivan muuta, kuin järkeä korostava yhteiskunta.

Minäkin aion mennä hakemaan kokonaisvaltaisen kokemuksen, kadottamaan hetkellisesti ajantajuni ja tietoisuuteni.

Vielä viikko.

Pieni ele

Joskus sydän pakahtuu sanoista, joita haluaisi sanoa. Silti koko ajan tietää, että ei kuitenkaan koskaan, ikinä, tule niitä sanomaan. Sanat jäävät sisälle. Siellä ovat ja unohtuvat, kunnes taas jokin tuo ne esiin.

Olisin voinut purskahtaa itkuun siitä ystävällisestä kosketuksesta käsivarteeni. Olin niin onnellinen. Se sai ikävät asiat tuntumaan kovin vähäpätöisiltä. Jotkut osaavat vain rikkoa, toisilla on taito korjata myös muiden jälkiä.

Odottamisesta

Olen taas tänään odottanut busseja kaikkiaan neljä kertaa. Tätä viimeisintä odotin puoli tuntia. Istuin bussipysäkin katoksen alla ja tuijottelin kenkieni kärkiä. Uudet bootsit. Kivat. Välillä havahduin ajatuksistani, katsoin kirkon tornikellosta aikaa ja tarkistin ohi kurvailevien bussien numerot. Mietin, että kuinkahan pitkään yhteensä olen elämäni aikana odottanut busseja? Ala-asteen ensimmäisestä luokasta lähtien. Aamuisin 20-30 minuuttia. Iltapäivisin vähintään puolitoista tuntia koulun pihalla. Siitä lähtien, aina odottamista. Kerrankin odotin lentokentällä konetta viisi tuntia. Ammattilaisen hommaa. Odottaminen.
***
Vielä on odotettava kahdeksan päivää, neljä tuntia ja viisitoista minuuttia.

Liikkua kannattaa, ja syödä myös

Kävin juuri uida hulputtelemassa. Nyt on sivulihakset tuolta kainaloiden alta hivenen jumissa. Hauiksissakin tuntuu. Uinti ja panadooli nujersivat alkavan päänsärkykohtauksen.
***
Aloitin viime viikolla uuden työn. Se on kuulkaatten aika raskasta mennä noin vaan aikuisten kellokorttimaailmaan vapaahkosta akateemisesta opiskelu- ja tutkimusputkesta. Viime viikolla menin nukkumaan joka ilta ennen kymmentä! Voi tuota väsymyksen määrää. Tällä viikolla on ollut hivenen helpompaa.
***
Nyt aivoni kaipaavat television rauhoittavaa vilinää. Sinne sohvan nurkkaan loppuillaksi nyhjöttämään menen minä. Näin.

Jotain odotettavaa

On enää kaksitoista päivää aikaa valmistautua. Jännittää.

Just joo

Ei kiinnosta. Ihan sama, kunhan palvelu pelaa.

Illan elokuva

Choose life.Choose a job. Choose a career. Choose a family. Choose a fucking big television, choose washing machines, cars, compact disc players and electrical tin openers. Choose a good healt, low cholesterol, and dental insurance. Choose fixed interest mortage payments. Choose a starter home. Choose your friends. Choose leisurewear and matching luggage. Choose three-piece suite on hire purchase in a range of fucking fabrics. Choose DIY and wondering who the fuck you are on a Sunday morning. Choose sitting on that couch watching mind-numbing, spiritcrushing game shows, stuffing fucking junk food into your mouth. Choose rotting away at the end of it all, pishing your last in a miserable home, nothing more than an embarrassment to the selfish, fucked up brats your spawned to replace yourself. Choose your future. Choose life.
***
Pirullista. Noidannuoli iski taas. Pitkästä aikaa. Lenkillä. Matkaa oli vielä 4 kilometriä kotiin.

Nukkuessa moni on kuollutkin

Kun valvoo yli vuorokauden, niin voi vain miettiä, että kannattaako enää edes nukkua. Hyvin pärjää näinkin. Lauantaiaamuna puoli kuuden aikaan nojailin keittiössä ja tuumailin, että joko aloittaisin tämän päivän samantien vai yrittäisinkö sittenkin nukkua. Ei minua varsinaisesti nukkuminen kiinnostanut, mutta ajattelin, että se olisi järkevää ja niin kuuluisi tehdä. Nukuin kolme tuntia ja heräsin siihen, kun sänky liikkui omituisesti. Suljin vain silmäni ja nukuin kaksi tuntia lisää. Siinä ajassa sänky oli rauhoittunut ja uskalsin nousta ylös. Paskapuhetta, että muka krapula. Se on vain tämä alkava flunssa. Perjantaina päätimme tosin lääkitä hiljaiseksi parin naisen köhäräkäduon. Sopiva lääke sisälsi kirkasta viinaa, karpalolikööriä, erittäin terveellisiä syksyn sadon puolukoita ja tietysti terveysvaikutteista kivennäisvettä. Ja täytyy sanoa, että olipa toimivaa troppia. Virallisesti sairauslomalla oleva ystäväni parani kertaheitolla ja minä tuskin olen muistanut flunssaani. Reippaana siivosin, tein ruokaa ja vaikka ratsastus kävi vanhan voimille, selvisin siitäkin erinomaisesti. Se on vain se pirullinen flunssa, joka nakertaa.

Myöhemmin lauantaina ystävä soitti ja pyysi lenkille. Halusi purkaa mieltään. Oli tuoksahtanut koko päivän vanhalle viinalle ja riekkunut anoppinsa kanssa aamusta asti. Siinähän se meni.Aika ja matka. Viisitoista kilometriä ja hervotonta naurua kaikki tyynni. Täytyi analysoida koko mennyt 24:n tunnin tapahtumaketju.

Naapurukset

Tänä aamuna oli lähdettävä lenkille. Punaisena hehkuva aurinko suorastaan pakotti ulos. Mahtava tunne juosta metsässä ja järven rannalla, kun maailma näyttää aivan kullankeltaiselta. En ajatellut mitään. Kuuntelin vain hengitystä ja puiden lehtien kahinaa jalkojen alla.
***
Sitä vielä kertoakseni, että viime yönä nukuin. Tosin Annalan Markoa ei näkynyt. Harmi. Sen sijaan tutustuin naapurin rouvaan ja hän paljastui aivan kelpo ihmiseksi. Oikeassa elämässä emme ole koskaan edes puhuneet. Ehkä siksi, että emme koskaan ole tulleet niin yhtäaikaa kotiin tai sattuneet viemään roskia samaa matkaa, että olisi ollut aihetta puhua mistään tai edes tervehtiä. Olemme vain kyräilleet toisiamme etäältä. Syy saattaa toisaalta olla siinä, että hän keskittyy olemaan äiti. Hän myös näyttää aina säikähtäneeltä oravalta, ja jos minä jonain päivänä sanoisin hänelle jotain, kipaisisi orava kuusenlatvaan odottamaan, että mies palaa töistä pelastamaan.

Uneton

Taannoiset unettomat yöt ovat sen vähäisen nukutun ajan osalta olleet luokattoman levottomia. Unet ovat olleet sellaista horroria, että vielä valveillakin pelkään ja hysteerinen säikkyläisyys jatkuu pitkin päivää. Ylimääräistä muljahtelua sydänalassa ovat aiheuttaneet kaikki kolahdukset, rapsahdukset, kissojen äänetömät ja yllättävät liikkeet, puhelimen piipitys, selittämättömiksi jääneet vilahdukset näkökenttäni äärilaidoilla...Unen ja valveen raja on vain epämääräinen ajatus.

Tulevasta yöstä sopii toivoa parempaa. Sattui nimittäin niin, että tänä aamuna, juuri ennen heräämistä unessani seikkaili Marko Annala. Samanlaista lisää, kiitos.

Inka, Inkeri

Inga on muisnaisruotsalainen nimi, jonka alkuosana on muinaisskandinaavien Ing-jumalan nimi. Suomenkieliset versiot ovat Inka, Inki ja Inge. Inkeri on myös muinaisskandinaavinen nimi ja alkuaan ollut Ingifridh. Muunnoksia ovat Inke, Inker, Inkku, Inkke, Inkki, Inka, Inki ja Inku.

Näin sannoo Vilikunan Kustaa. Että hyvää nimipäivää vaan itselleni ja mummulle.

Tänä iltana

Astuin ulos tallista. Lämmin valoisa jäi taakseni ja minä seisoin pimeässä. Ilmassa tuoksui talvi.

Herätys

Tänään heräsin jo silloin, kun kellon numerot olivat 4 ja 10. Sen jälkeen, ei unta, ei kipenettäkään edes puoleen silmään. Aamuyön hiljaisuudessa kuulin vain häiritseviä ääniä. Seinät rapsahtelivat, ulkoa kuului tuuli ja aamun työläisten autot, joista ainakin kaksi käynnistyi yskähtäen ja jäi jurnuttamaan epätasaista jyminää kohtuuttoman pitkäksi aikaa. Koska en voinut, enkä kyennyt nukkumaan, luin kirjaa. Aloitin Åsa Larssonin dekkaria Aurinkomyrsky ja pääsin sivulle 136. Uskontoa ja kuolemaa Ruotsin Lapissa, oikein sopivaa luettavaa. Jossain vaiheessa huomasin siirtyneeni päivän lehteen, joka tosin on edelleen kesken.

***
Viikonloppuna tein ruokaa. Toki teen ruokaa joskus muulloinkin, mutta nyt päätin keskittyä perusteellisesti, onnistua luomaan herkullista ja esteettisesti kaunista ruokaa. Tällä kertaa siis asetin tavoitteet paljon korkeammalle, kuin tavallisena arkena, jolloin ruuan tarvitsee olla vain superterveellistä ja valmista hetkessä.

Valmistelut aloitin jo päivällä. Kuorin perunoita. Viiden kuoritun perunan jälkeen ajattelin, että mitähän tästäkin tulee. Että ollapa hyvä emäntä ja tehdä sama joka päivä, valmistaa ruokaa tuntikausia. Sellainen vaatii jo tavatonta suunnitelmallisuutta koko päivältä. Vaikka usko oli heikko, sain silti kuorittua perunat ja paloiteltua kanan. Sitten saatoin rauhallisin mielin keskittyä hevosiin, koska tiesin ruuanlaiton olevan jo hyvin aloitettu.

Kotiin tultua jatkoin pilkkomista, paistamista, kääntämistä ja maustamista, katoin pöydän, taittelin lautasliinat...Lopulta kaikki oli valmista. Loistava kreikkalainen illallinen oli valmis. Punaviini ja hyvä seura viimeistelivät koko komeuden. Näissä eväissä olen onnistunut aina ja lopulta minun ei tälläkään kertaa tarvinnut edes pinnistellä onnistuakseni. Pientä viitseliäisyyttä vain.

Illallisen innoittamana kehkeytyi muutama iloinen piiritanssi ja viimein meno yltyi niin hillittömäksi, että ohjelmaan tuli mukaan soolotansseja, muun muassa allekirjoittaneen esittämänä. Hetkellisesti muistin, miltä tuntuu olla onnellinen.

***
Itku pitkästä ilosta ja arki taas edessä. Menen lukemaan sen kesken jääneen lehden loppuun.