Siinäpä se

Kotona taas. Menen ja tullen sain henkilökohtaista palvelua lentokentän turvatarkastuksessa. Ystäväni totesi, että minä en vain halua olla kuka tahansa tavismatkustaja, vaan nimenomaan kerjään jatkuvasti ylimääräistä huomiota. Että tämä kaikki olisi jo ihan suunniteltua. Niinhän se tietysti on. Minusta on kivaa joutua vartijan lääpittäväksi muiden matkustajien töllistellessä kateellisina vieressä. Kopelointia päästä varpaisiin. Tällä kertaa keskityttiin erityisesti selkään, takapuoleen, vyötäröön ja kenkien varsiin. Ihmettelimme ystäväni kanssa, että rintoihin ei koskettu. Siis siinähän on todennäköisin paikka, mihin luvattomuuksia voisi piilottaa. Voi tietysti olla niin, että varustukseni koko ei mitenkään herättänyt vartijan kiinnostusta. Hän pystyi silmämääräisesti arvioimaan, että noihin kuppeihin ei takuulla ole kätketty mitään erityistä.

Mutta pääsin sinne sekä takaisin ja olipa perjantain konsertti kerrassaan hieno. Ilmassa oli odotusta, jännitystä, ainutkertaisuutta (ja muita kliseitä). Lämppäribändi teki osansa kunnialla, vaikka yleisesti ottaen oli vain varjo tavallisesta itsestään. Suosittelisin hieman pienempiä lavoja näille pojille. Tarkoitan ihan konkreettisia mittasuhteita. Olivat liian kaukana toisistaan, kukin yksinäisenä ja pienenä. Intensiteetti kärsii sellaisesta. Hienoa silti. Sanonpa vain, että juuri kun luulee, että kitaristin ja basistin (puhumattakaan kosketinsoittajasta), haara-asento on jo äärimmillään, niin nämä pojat panevat vielä paremmaksi ja näyttävät, että värkeissä on varaa. Hyvin venytellyt lonkankoukistajalihakset, myönnetään. Eikä illan pääesiintyjä jäänyt tässä asiassa yhtään huonommaksi.

Illan staraa odotellessa luulin, että kohta Hjallis saa teettää uuden katon pytinkiinsä. Odotuksen jännitys nostatti kattopalkkeja ainakin 15 senttiä. Oli vaikea pysyä aloillaan. Siinä hässäkässä ystäväni repi sukkahousunsa ja päätti lopulta luopua niistä kokonaan. Ympärillä olevat tuskin huomasivat...Kuitenkin kaikki alkoi aikanaan ja loppui myös. Siihen väliin mahtui hyvä biisilista, jonkin verran tukanheilutusta, enemmän laulua ja huutoa, aplodeja, ihmettelyä...Vaikka huhut, joita olimme jo kuulleet kaverin veljeltä ja siltä kaikkien tuntemalta kummin kaimalta, olivat tiedossa, menimme keikan jälkeisessä hurmoksessa nukkumaan väsyneinä ja onnellisina. Tulevaisuudesta ei voinut tietää. Siitä ei voinut tietää vielä seuraavanakaan iltana, jolloin Mannerheimintie tuntui olevan meille kahdelle käsikynkkää kulkevalle aivan liian kapea.

Sunnuntaiaamuna päivän pääuutinen selvisi. Tarjalle tuli kenkää. Pojat saivat kai tarpeekseen. Ja voi sitä spekulaation määrää. Suosikkipuheenaihe sunnuntaina oli noin vartin välein Tarja T:n potkujen syy. Itse olen kyllä sitä mieltä, että taitavat muusikot pärjäävät toisenkin solistin kanssa. Joten eipä siitä enempää. Kiinnostuneena silti odotan, miten käy.

Se uusi video on muuten tyylikäs.