Itkeminen

Viimeksi tavatessamme oli vielä syksy. En ole tottunut vielä ajatukseen talvesta, vaikka hain viikonlopuuna varastosta talvisaappaat ja talvitakin.

Muutama päivä sitten istuin tunteja sairaalassa pappani vieressä. Voi olla, että kuolema jo kolkuttelee, voi olla että ei. Joka tapauksessa lauantaina illalla tullessani kotiin olin sekä fyysisesti että henkisesti aivan lopussa. Itkin, koska en jaksanut tehdä muutakaan. Tällä kertaa itku oli pelkästään puhdistavaa ja virkistävää. Joskus niinkin, onneksi. Toisinaan itkemisestä jää tunkkainen ja syyllinen olo. Sellainen "voi minua raukkaa, kun kukaan ei ymmärrä"-itku on säälittävää eikä toteuta itkun perimmäistä tehtävää. Parhaimmillaan itkun jälkeen olo on energinen ja seesteinen. Silloin tietää itkeneensä oikeasta syystä.

Suruitku on jotain muuta; suru ei lopu yhdellä tai edes viidennellä itkukerralla. Eräänä päivänä kyyneleet jäävät sitten tulematta. Silloin huomaan surun muuttuneen osaksi minua, enkä pääse siitä koskaan täysin eroon.