Toisessa todellisuudessa

Perjantaina olisin halunnut käydä moikkaamassa Andy McCoyta, mutta se ei tietenkään onnistunut. Olin luvannut lähteä pistäytymään kotikylällä, että voin sitten jonkin aikaa huoletta pitää ihmisiin yhteyttä vain puhelimitse.

Joka kerta kun menen sinne, taivas on pilvinen ja sateinen. Ainoatakaan ihmistä ei näy, paitsi se vanha mies, joka seisoo aina pihallaan kumiteräsaappaat jalassaan, virttynyt villapaita lyyhistyneillä hartioilla repsottaen. Talot könöttävät pimeinä ja hiljaisina pihapuiden keskellä. Varikset istuvat jäyhinä räystäillä. Siellä minä vietin kaksi vuorokautta kuunnellen öistä hiiren rapistelua välikatolla.

(Aamulenkillä, juuri kun luulee olevansa täysin yksin.) Käsittämättömässä äänettömyydessä säikähtää, kun yhtäkkiä jättimäinen Valmet ilmestyy kuin tyhjästä ja kaasuttelee ohitse. Lokaa saattaa saada aivan kirjaimellisesti niskaansa. Olen aina pelännyt suuria traktoreita. Syystä.

***
Kävin tervehtimässä mummua sairaalassa. Siellä hän on ollut jo muutaman kuukauden. Oli siirretty sellaiselle osastolle, josta kukaan ei taida enää päästä kotiin. Menin hieman varovaisesti mummun huoneeseen. Siinä hän makoili ja tuijotteli kattoa. Melkeinpä ensisanoikseen totesi, että aika käy pitkäksi, kun ei ole tekemistä eikä näistä täällä olijoista ole seuraa. Sen saattoi uskoa. Olin jo ehtinyt vilkuilla huolestuneena huoneen toisen asukkaan suuntaan, että onko siinä ihmisessä enää lainkaan henki tallella.

Olen sanonut aiemminkin, että sairaalat ovat kammottavia paikkoja. Ne ovat.

***
Tuliaisia kotoa, tämän syksyn satoa. Puolukoita pakasteessa ja hillona, raparperia hillona, punajuuria säilöttynä, omenoita, hirvenlihaa...Toisinaan vain tuntuu, että tarjontaa on enemmän kuin kulutusta. Josko näillä joulun yli pärjäisi.