Suoraan puhuminen olisi aina viisainta

Ensimmäinen kaatumisyritys pyöräillessä tälle talvelle. Ja hip, hip huraa! Jo tämänkin vuoksi potkukelkka olisi paljon parempi kulkupeli. Rattaat luisuivat alta, kun lähdin kovin tuohduksissa kuntosalilta kotia kohti.

Olin vetänyt hernettä nenään uuden jumppaohjaajan takia. (Varmasti turhaan, mutta sillä hetkellä asia tuntui hyvin akuutilta ja tärkeältä.) Rytmin puutteessa eläviä ihmisiä toki on, mutta että näitä päästetään esittelemään ominaisuuttaan julkisesti, vetämään jumppaa. Eikö tälle uudelle mimmille ollut koskaan kerrottu, että musiikin on tarkoitus tehdä muuten järjettömän näköisestä reuhkaamisesta järkevää ja mielekästä, tsempata pinnistelemään vielä enemmän.

Ensimmäisen jumpatun vartin jälkeen olin saanut tarpeekseni siitä, että koko ajan ohjaaja oli musiikkia joko yhden iskun edellä tai jäljessä, ei vahingossakaan kohdallaan. Teki mieli poistua paikalta, mutta se olisi ollut lapsellista mielenosoitusta. Ja toisekseen miksi olisin antanut jonkun toistaitoisen pilata treenini. Ympärilläni salillinen ihmisiä näytti tekevän liikkeitä missä rytmissä parhaiten taisi. Eipäs muuta kuin hommiin uudestaan. Hieman enemmän keskittymistä, musiikista kiinni ja levytankoon liikettä. Vierusnainen lähti samaan mukaan. Seuraavat 45 minuuttia sujuivat. Musiikkia myötäillen, tietysti.

Tunnin loputtua olin niin nyhverö, etten antanut palautetta, vaikka ohjaaja kehotti kaikkia tulemaan reippaasti kertomaan ja kysymään asioista. En osannut muotoilla ajatuksiani kohteliaaseen asuun. Ei kukaan muukaan uskaltanut sanoa mitään. Hymyilimme vain kaikki ja kipitimme pukuhuoneeseen. Varsinainen luuserijoukko.