Liukua arkeen

Palasin eilen kotiin lähes kolme viikkoa kestäneen lomareissun jälkeen. Mennyt loma oli ensimmäinen, jonka vietin perheeni kanssa. Loman vietto oli yhdessäoloa perheenä 24 tuntia vuorokaudessa. Kaikkien -lähinnä siis meidän kolmen- suureksi hämmästykseksi kestimme toisiamme varsin hyvin.

Pikakelaan lomareitin: Rovaniemi - Oulu - Raahe - Turku - Tukholma - Tampere - Helsinki - Porvoo - Helsinki - Oulu - Rovaniemi. Menomatkalla pysähdyimme Vaasassa ostamaan evästä ja kävimme antikvariaatissa Kristiinankaupungissa.

Loma oli suureksi osaksi lömpsyttelyä ja leppoisaa oleskelua eri paikoissa. Tukholmassa vietimme kaksi päivää, kiertelimme museoita ja kävimme huvipuistossa. Suuri helpotus matkakukkarollemme oli ilmainen sisäänpääsy moniin museoihin. Ilmaislinjaa hyödynsimme myös Helsingissä käydessämme Ateneumissa ja Kiasmassa, joihin pääsee kerran viikossa sisään maksutta.

Helsingissä eletyn viimeisen lomaviikon jälkeen oli mukava palata kotiin Rovaniemelle. Täällä on minulle sopivampi mittakaava.

Mansikkapaikka

Kävin Helsingissä. Matka oli kovin virkistävä ja antoisa. Junamatka on aina rattoisa hyvässä seurassa, mutta paluumatkan tein kliinisessä pendoliinossa, jossa kukaan ei uskalla puhua sanaakaan, eikä liikkua paikaltaan. Helsingissä tuoksui jo syksy ja se sai minut ajattelemaan sitä jo liikaa. Haikea olo. Onneksi täällä on kesä. En suostu vielä luovuttamaan, vaikka syksy jo tunkee lonkeroitaan mielen sopukoihin. Vastahan tässä on selvitty talvesta. Matkalla monet asiat muuttivat merkityksiään, eikä kaikesta voi olla edelleenkään aivan varma.

***
Torilla mansikkalounasta syödessä ajattelin, että hyviähän nämä ovat, vaikka joskus aivan liian ylimainostettuja hedelmiä. Ennen kotona mansikat olivat sellaisia erikoisempia herkkuja, joita ostettiin vain talven varalle. Ja koska ne olivat kalliita, ei niitä saanut mielinmäärin syödä tuoreeltaan, vaan ne pakastettiin. Äidin kanssa joutui tietysti osallistumaan perkaamiseen. Lapsenmieli olisi mielellään pannut muutaman mansikan suuhunkin, mutta vain ne sai syödä, joista kanta oli irronnut jo valmiiksi. Silloin suunnittelin, että aikuisena syön mansikoita vaikka itseni kipeäksi. Nykyään mansikat eivät ole varmasti halvempia kuin ennen, enkä minäkään taatusti varakkaampi kuin vanhempani, mutta ostan niitä silti. Ihan tuosta vain, suunnittelematta. Ja vain itselleni. Nyt ne ovat parhaimmillaan. Talvella pakastimesta sulatetut mansikat ovat vain löllähtäneitä aavistuksia kesän komeudestaan.

***
Tänään pitää vielä ehtiä viedä kengät suutarille. Toisen kengän korko koki kovia pääkaupungissa matkalla keskustasta Töölöön. Kun yötaivas on pilkkopimeä, niin kuka niissä katuvaloissa nyt jokaista kivenkoloa ja katutyömaata huomaa...

Pelastakaa tyttäret äideiltä ry

Kyllä ihmisen pitää kiusata itseään. Ja mennä vielä maksamaan siitä. Olin päivän asuntomessuilla. Auringon paahteessa, kostean nihkeässä säässä kävelin talosta toiseen. Ahtauduin ihmismassan sekaan tukahduttavan kuumiin asuntoihin, kiipesin kapeita portaikkoja ylös ja alas. Ihmiset tungeksivat ja tönivät toisiaan. Mitään en oikeastaan nähnyt. Aikansa kun taloja kuitenkin katseli, alkoivat kaikki näyttää aivan samalta. Jotain parempaa odotin talosta, jonka sanotaan olevan messujen kallein. Tulin siellä vain huonovointiseksi. Vinot seinät ja ikkunat tuntuivat kaatuvan päälle. Vääristyneet linjat olivat kuin Linnanmäen peilitalosta. Pelottavaa. Eräässä toisessa talossa oli keksitty myös varsin ahdistava sisustusratkaisu. Vaneri. Ajatelkaa, kauttaaltaan koivuvanerilla vuoratut seinät! Että kuka näissä taloissa oikeasti asuu? Jäi sentään jotain hyvääkin mieleen. Yksi hieno keittiö ja japanilainen puutarha.

Ai niin. Tämän kokemuksen jaoin äidin seurassa.

Borta bra men hemma bäst

Kotona. Menneinä päivinä olen tavannut kummitädin ja käynyt Ruotsissa. Puhuin ruotsia ja ymmärsin, mitä minulle puhuttiin. Ruotsissa paistoi aurinko ja oli muutenkin kaunis sää. Enpä muista, että siellä olisi koskaan kesällä satanut vettä. Ei ainakaan silloin, kun minä olen siellä ollut. Ehkä joskus pieni ja viaton sadekuuro on yllättänyt, mutta sen jälkeen aurinko on taas tullut esiin.

Pidän niistä rannikon pienistä saarista, joilla elämä näyttää kulkevan omaa tietään, muusta maailmasta välittämättä. Sellaista varsinaista idylliä. Ihmisten on helppo olla onnellisia. En epäile sitä hetkeäkään. Olisin minäkin. Saisin katsella joka päivä merelle, veneillä auringonpaisteessa, maalata pientä punaista huvilaani, rakentaa kiviaitaa, käyskennellä rantakalliolla ja välillä pulahtaa uimaan. Illalla viettäisin hauskoja hetkiä naapureiden kanssa laiturilla istuskellen. Mutta mitä siitä tulisi, kun olen myrkkykäärme. Sen huomaa jo suomenruotsalaisten sukulaisten joukossa. He vaikuttavat olevan toisinaan niin lapsellisen iloisia tai onnellisia, että minä tietysti koen pakottavaa tarvetta kertoa heille maailman pahuudesta. Toistaiseksi olen vielä pysynyt hiljaa, virittänyt kireän hymyn kasvoilleni ja antanut heidän pitää yltiöpositiivisen asenteensa. Totuushan on, että olen heille vain kateellinen.

***
Yksi elämäni suurista rakkauksista esiintyi eilen, enkä päässyt paikalle. Nyt tuntuu pahalta.

Maalla on mukavaa

Aamulla aurinko herättää jo varhain. Kolmelta. Viimeistään viideltä naapurin iso isäntä on aloittanut lietesäiliön tyhjennyksen ja huolehtinut, että kukaan muukaan ei enää nuku. Avoimesta ikkunasta tulviva maaseudun tuoksu on ollut huumaava. Niin, mitäpä siinä turhia enää nukkumaan. Hyvä päivä menee vain piloille liiasta nukkumisesta. Kaikkea pientä tekemistä riittää. Naulaamista, sahaamista, kitkemistä, niittämistä, mattojen pesua...Viikatetta olen joutunut heiluttelemaan niin ahkerasti, että tänään täytyi jo liipata terä. Samalla näppäränä tyttönä halkaisin myös peukaloni. Että terävähän siitä viikatteesta taisi tulla. Ja paarmat. Niitä riittää tänä kesänä.

Kesäisin maalla olotila muuttuu jotenkin epätodelliseksi. Kaikki asiat tapahtuvat samalla tavalla kuin kymmenen tai yli kaksikymmentä vuotta sitten. Eilen kävin tervehtimässä mummua, sitä vanhempaa, ja huomasin tuijottavani tuvassa samoja pitkiä, värikkäitä räsymattoja kuin joskus lapsena. Epäilin jo hetken, etteivät ne voi olla samat matot. Täti vakuutti niiden olevan. Ovat kuulema vain kesäkäytössä ja siksi säilyneet niin hyvin. Juttelin mummun kanssa pitkään, vaikka hänen nykyinen muistinsa heittelehtii joskus vuosikymmeneltä toiselle ihan helposti yhdenkin lauseen sisällä. Mutta sitä humoristia ei pysäytä mikään. Siitä olen hyvilläni. Tuvan mattoja tuijottaessa ja mummun leikin laskulle naureskellessa tunsin pitkästä aikaa rauhaa ja turvallisuutta. Sitä samaa, kuin joskus lapsena, jolloin ajantaju ja muu maailma hävisivät kesäisin aivan kokonaan. Kaikki oli vain siinä hetkessä.
***
Nyt matka jatkuu etelään ja sieltä Ruotsiin. Palaan ensi viikolla. Täytyy jättää ruokottomat maalaistavat ja palata sivistyneeksi ihmiseksi, ettei tule ruotsalaisilla taas sanomista moukkamaisista suomalaisista. Tänään nimittäin join lounaaksi piimää. Suoraan purkista. Mutta ei sentään mitä tahansa piimää. Se oli rasvatonta Gefilusta.

Ei ostopakkoa

Ulkoilu voi mennä joskus urakoinniksi. Kun sattuu muutama kesäinen päivä, niin sitä yrittää käyttää kaiken aikansa tarkasti hyödyksi. On kerättävä voimia talveksi, jonka ajatteleminenkin jo saa pelonväreet aikaan. Eilinen päivä ratsastuskilpailuissa ja illalla pyöräilemässä. Tänään hiekkaa, aurinkoa ja merta. Eväinä mansikoita ja vissyä sampanjalaseista. Illalla vielä rullaluistelua. Tuntuu suurelta synniltä istua tietokoneen ääressä sisätiloissa. Toki kello lähestyy jo puolta yötä ja on kai aivan tavallista kesäaikaankin joskus olla sisällä. Pitäisi yrittää nukkua. Ainakin välillä. Muuan ystäväni ei oikein muista tätä. Eräänä yönä hänestä oli nimittäin tuntunut erittäin hyvältä idealta kuntopyöräillä kello kolmen aikaan aamulla ja katsoa samalla Buffy vanpyyrintappajaa muutama jakso videolta. Mutta hänellä onkin steinerkoululapsuus ja pääaineena kirjallisuus.

***
Männä viikolla, kun ei ollut vielä oikea kesä, päädyin eräänä iltana naapuripitäjän puolelle ostosmatkalle. Ei minulla ollut mielessä mitään erityistä, mitä olisin tarvinnut, mutta ohimennen päädyin kauppaan, joka myy autotarvikkeita! Mitähän minä niillä tekisin. Ajattelin vain käydä katselemassa, kun kaikki tästä paikasta toisinaan puhuvat ja sanovat, että myydään siellä muutakin. Niinpä niin. Myyvät näköjään muutakin. Yllättäen löysin todella tärkeitä välineitä. Uusi juustohöylä (vanha on tosin osoittautunut paljon paremmaksi, kuin tämä uusi) ja vispilä. Vispilä! Niin kuin nyt olisin vispilöinyt entisen loppuun! Tämän kapineen arvo taisi olla siinä, että se on samanlainen kuin tv-kokeilla. Ajattelin kai vispilöintitaitojen siirtyvän jotenkin itsestään myös minulle, jos hankin oikeanlaisen työkalun. En ole vielä käyttänyt sitä. Eipä ole ollut tarvetta.

***
Kyllä heinäkuu on sitten kivaa aikaa. Minulle kirjoitettiin kaksi runoa.

Sanovat sitä pedoksi