Mansikkapaikka

Kävin Helsingissä. Matka oli kovin virkistävä ja antoisa. Junamatka on aina rattoisa hyvässä seurassa, mutta paluumatkan tein kliinisessä pendoliinossa, jossa kukaan ei uskalla puhua sanaakaan, eikä liikkua paikaltaan. Helsingissä tuoksui jo syksy ja se sai minut ajattelemaan sitä jo liikaa. Haikea olo. Onneksi täällä on kesä. En suostu vielä luovuttamaan, vaikka syksy jo tunkee lonkeroitaan mielen sopukoihin. Vastahan tässä on selvitty talvesta. Matkalla monet asiat muuttivat merkityksiään, eikä kaikesta voi olla edelleenkään aivan varma.

***
Torilla mansikkalounasta syödessä ajattelin, että hyviähän nämä ovat, vaikka joskus aivan liian ylimainostettuja hedelmiä. Ennen kotona mansikat olivat sellaisia erikoisempia herkkuja, joita ostettiin vain talven varalle. Ja koska ne olivat kalliita, ei niitä saanut mielinmäärin syödä tuoreeltaan, vaan ne pakastettiin. Äidin kanssa joutui tietysti osallistumaan perkaamiseen. Lapsenmieli olisi mielellään pannut muutaman mansikan suuhunkin, mutta vain ne sai syödä, joista kanta oli irronnut jo valmiiksi. Silloin suunnittelin, että aikuisena syön mansikoita vaikka itseni kipeäksi. Nykyään mansikat eivät ole varmasti halvempia kuin ennen, enkä minäkään taatusti varakkaampi kuin vanhempani, mutta ostan niitä silti. Ihan tuosta vain, suunnittelematta. Ja vain itselleni. Nyt ne ovat parhaimmillaan. Talvella pakastimesta sulatetut mansikat ovat vain löllähtäneitä aavistuksia kesän komeudestaan.

***
Tänään pitää vielä ehtiä viedä kengät suutarille. Toisen kengän korko koki kovia pääkaupungissa matkalla keskustasta Töölöön. Kun yötaivas on pilkkopimeä, niin kuka niissä katuvaloissa nyt jokaista kivenkoloa ja katutyömaata huomaa...