Jazz corner
Pidän jazzista. Eri asia on, että millaisesta. Menin eiliseen konserttiin avoimin mielin ja tuumailin, että voihan se free-juttu olla ihan ok...Onhan solisti sentään klarinetisti. Olin silti niin epäileväinen, että en rohjennut pyytää ketään mukaani. Kuitenkin vähän ennen konsertin alkua ystäväni ilmoitti heilahtavansa paikalle. Ja niinpä hän tuli. Suoraan testosteronin katkuisista bänditreeneistä.
Siinä istuimme konserttisalin penkeillä. Salissa oli niin rikkumaton hiljaisuus, että hengittäminenkin tuntui vaikealta. Äänettöminä ja uteliaisuuttamme vaivihkaa katselimme paikalle saapuvia. Osanotto ei ollut kovin runsasta. Ystäväni otaksui, että heidän bändinsä todennäköisesti vetäisi samaan saliin rutkasti enemmän "jengiä".
Yleisö odotti. Kovin olivat asialle omistautuneen näköisiä...
Esiintyjät astuivat lavalle ja soitto alkoi. Alkoi biisi, loppui, alkoi uusi....Koko ajan yritin olla vastaanottavainen, että kyllä tässä varmasti jokin idea on ja että kyllä minä sen tajuan, kun oikein keskityn. Välillä yritin olla keskittymättäkin ja kuuntelin vain silmät kiinni tai tuijottelin salin katon akustiikkalevyjä.
Etäistä, niin kovin etäistä. Tulin hermostuneeksi. Yksinkertaisilla aivoilla ei voi hahmottaa kappaleita, joissa komppi täytyy päätellä pianistin pään nytkytyksestä. Soittajat olivat lavalla kummien kouristusten riepottelemina. Välillä pelkäsin, että klarinetisti putoaa jakkaraltaan tai pianisti aikoo oikeasti sukeltaa flyygelin sisään. Ilmeillään he viestittivät toisilleen, että "hei, hyvä meininki". Mutta se hyvä meininki ei tavoittanut minua. Ainoa asia jonka aistin katsomoon asti oli di-di diip dap di-di-di.
Kaikki hyvä loppuu aikanaan. Niin tämäkin konsertti. Kukkien ja encoren jälkeen valot syttyivät ja onnelliset ihmiset kävelivät hipihiljaa ulos salista. Nyt uskalsi silti jo hengittää ja puhua. Siksi totesinkin ensikommenttina, "Huh, että sellasta". Siihen ystäväni vain sanoi, "Joo perse alko jo puutumaan. Huomasikko, että pianisti soitti viimesesä biisisä siinä sointuhässäkän kohalla ihan varmasti yhen kerran väärin?". En ollut huomannut.
Siinä istuimme konserttisalin penkeillä. Salissa oli niin rikkumaton hiljaisuus, että hengittäminenkin tuntui vaikealta. Äänettöminä ja uteliaisuuttamme vaivihkaa katselimme paikalle saapuvia. Osanotto ei ollut kovin runsasta. Ystäväni otaksui, että heidän bändinsä todennäköisesti vetäisi samaan saliin rutkasti enemmän "jengiä".
Yleisö odotti. Kovin olivat asialle omistautuneen näköisiä...
Esiintyjät astuivat lavalle ja soitto alkoi. Alkoi biisi, loppui, alkoi uusi....Koko ajan yritin olla vastaanottavainen, että kyllä tässä varmasti jokin idea on ja että kyllä minä sen tajuan, kun oikein keskityn. Välillä yritin olla keskittymättäkin ja kuuntelin vain silmät kiinni tai tuijottelin salin katon akustiikkalevyjä.
Etäistä, niin kovin etäistä. Tulin hermostuneeksi. Yksinkertaisilla aivoilla ei voi hahmottaa kappaleita, joissa komppi täytyy päätellä pianistin pään nytkytyksestä. Soittajat olivat lavalla kummien kouristusten riepottelemina. Välillä pelkäsin, että klarinetisti putoaa jakkaraltaan tai pianisti aikoo oikeasti sukeltaa flyygelin sisään. Ilmeillään he viestittivät toisilleen, että "hei, hyvä meininki". Mutta se hyvä meininki ei tavoittanut minua. Ainoa asia jonka aistin katsomoon asti oli di-di diip dap di-di-di.
Kaikki hyvä loppuu aikanaan. Niin tämäkin konsertti. Kukkien ja encoren jälkeen valot syttyivät ja onnelliset ihmiset kävelivät hipihiljaa ulos salista. Nyt uskalsi silti jo hengittää ja puhua. Siksi totesinkin ensikommenttina, "Huh, että sellasta". Siihen ystäväni vain sanoi, "Joo perse alko jo puutumaan. Huomasikko, että pianisti soitti viimesesä biisisä siinä sointuhässäkän kohalla ihan varmasti yhen kerran väärin?". En ollut huomannut.
0 Comments:
Lähetä kommentti
<< Home