Poroa

Tämä ei ole käsityöblogi, mutta voisi toisaalta olla, koska molemmat kirjoittajat eivät tiettävästi ole toivottomia neulapuuhissa. Tämän kuvan halusin jakaa kanssanne siksi, että siinä on yksi ensimmäisistä poronnahkatuotoksista, jonka olen onnistunut tekemään.

Kuvaa ihaillessa taustamusiikiksi sopii Dream Theaterin Scenes from a Memory.

Joulu oli taas

Joulu on taas vuodeksi juhlittu. Tänä vuonna se tuli melko huomaamatta ja oli hetkessä ohi. Olen aina pitänyt itseäni jouluihmisenä, mutta tällä kertaa juhlan odotus ja valmistelu oli kovin vaatimatonta. No, olematonta, jos olen rehellinen. Näinkö tämä nyt menee loppuelämän, että en enää jaksa innostua joulusta. Tätini lohdutti, että kyllä se siitä. Hanki lapsi. Siinäpä oli motivaatioapua kerrakseen. Laitoin oitis kaksi puutonttua hyllyn reunalle istumaan ja paistoin kuusi torttua. Helvetti, nyt on joulu!

Vaan taitaa tämän ikäisenä olla niin, että joulumieli on lähtöisin ihan muualta kuin se ennen oli. Kävin aatonaattona tervehtimässä aikamiespoikasetääni ja jostain syystä siellä alkoi tuntua siltä, että joulu on tulossa. Istuimme tuvassa. Setä puhui harvakseltaan, kuten yleensäkin. Minä istuin keinutuolissa ja selailin samalla Maaseudeun tulevaisuutta. Keskustelu jatkui jäyhään tahtiin. Setä kävi välillä ulkona tupakalla ja palattuaan jatkoi aiemmin kesken jääneen lauseensa loppuun. Jouluista. Uskalsin jo alkaa odottamaan joulupukkia, että tuleekohan hän käymään. Joulumieltä löytyi myös sairaalasta, kun kävin siellä mummun luona nauramassa vedet silmiin ja vatsan kipeäksi. Mummu on nimittäin aikansa kuluksi pannut toimeksi, että juuri tälle aikamiespoikasedälleni saataisiin emäntä. Koko osaston hoitajakunta on ollut tarkkailun alla ja muutamia miellyttäviä miniäehdokkaitakin tuntui jo löytyneen.

Jouluaatto oli jännitystä täynnä. Suvun kesken hyörinää riitti ja lapset olivat kuin äärimmilleen kiristetty jousi. En edes muista kuinka monta kertaa kymmenen minuutin sisällä vastasin 5-vuotiaan kysymykseen "milloin pukki tulee?". Ja yhteen vuorokauteen mahtuu melko monta kymmenminuuttista...Tulihan se viimein. Joulupukki. Sitä ennen olin syönyt itseni turraksi porkkanalaatikosta ja saanut muistutuksen siitä, että olen allerginen suklaalle. Kummipoika näytti pyörittäneen koko päänsä konvehtirasiassa ja juoksi holtittomasti ympäriinsä sokerihumalan ajamana. 5-vuotias kysyi edelleen, milloin pukki tulee ja pikkusiskonsa hyppi tasajalkaa vieressä. Aikuiset nauroivat ja puhuivat äänekkäästi. Sisällä oli niin lämmin että, tuvan ikkunat huurtuivat alareunoistaan.

Yhtäkkiä ikkunaan kuului koputus. Joulupukki! Kaikki hiljenivät. 5-vuotias totesi, että "voi ei, joulupukki, mä en uskalla pelätä". Sieltähän se kopsutteli tulemaan. Lahjasäkki oli mukana. Ennen lahjoja rituaali eteni totuttuun tapaan. Pukki istuu tuolille, puhuu mukavia, haluaa kuulla laulua tai muita esityksiä, kyselee kiltteydestä...Halukkaat saavat vielä istua pukin sylissä, mutta siihen kykenevät vain rohkeimmat...Ja vihdoin ne lahjat! Kukaan ei tunnustanut olleensa tuhma, eikä ainakaan paljastanut, jos oli saanut paketillisen risuja.
***
Uskokaa, mikä ihana hiljaisuus oli, kun astuin myöhään aattoiltana ulos pakkassäähän ja kuuntelin pihalla tervaksien palamista.

Aatonaatonaatto

Talvipäivänseisauksen jälkeinen aamu. Tänään on jo valoisampaa kuin eilen. Tätä seikkaa ei omiin tuntemuksiin luottaen uskoisi todeksi. Aamu oli raskas herätä.

Kävin puoleksi suihkussa. Lähes parinkymmeneen asteen pakkasen vuoksi jätin hiukset pesemättä. Nyt harmittaa, mutta toisaalta luulen asian harmittaneen myös siinä tapauksessa jos olisin ne pessyt. Olisi jäätynyt pää aamulla kävellessä.

Ajattelin leikata hiukseni. Ne ovat nyt päälaelta latvaan mitattuna noin kuusikymmentä senttiä pitkät. Ehkä 57 cm on lähellä totuutta. Ensi viikon tiistaina on päätöksen aika. Asia on merkittävä, sillä olen viimeksi käynyt kampaajalla yli vuosi sitten.

***
Rauhallista joulua.

Can I play with madness

Pää on täynnä sekavia ja lyhyitä ajatuksia, joista en saa mitään tolkkua. On helppoa olla ajattelematta mitään. Pelkkää huminaa vain ja välillä yksittäinen huomio ympäristöstä. Kuten se, että ensi viikolla tähän aikaan joulupukki on jo käynyt. En ole vielä osannut edes odotella joulumieltä, mutta niinpä vain perjantaina tuntui hetkellisesti siltä, kun ostin pari lahjaa. Kammottavaa tunnustaa, että ostamisesta tuli jouluinen olo...Mutta ostinhan sentään lahjoja, enkä edes itselle. Kummipojalle merirosvolaivan. Olisin mielelläni ostanut sellaisen pienen kitaran, johon kuului vahvistin ja mikrofoni, mutta ajattelin siirtää kuitenkin tuonnemmaksi. Itse kyllä sain kitaran joululahjaksi 3-vuotiaana, jota sitten hartaudella rääkkäsin. Jouluisiin valokuviin on myös ikuistettu minut kuusen juurella kitarani kanssa asiaan kuuluvassa haara-asennossa ja takakenossa mukasoittamassa.

Kadonneet jouluvalotkin sitten löytyivät. Eivät ne varsinaisesti hukassa olleet, mutta jotenkin väärässä paikassa. Viime aikoina kissaherrat ovat kuitenkin olleet niin lapsuustunnelmissaan, että kaikenlaiset sähköjohdot ovat joutuneet koville. Siksi siis nämä kadonneet valot kävivät tarpeettomiksi. Myin ne ystävälleni käypään hintaan. Ystäväni tosin epäili aluksi, että niinköhän hänellä on käyttöä punaiselle, sydänvaloketjulle. Koska olen opiskellut myös joitakin opintoviikkoja markkinointia, ei myyminen ollut mikään ongelma. Tarvittiin vain hyvä mielikuva. Sanoin ystävälleni, että näillä valoilla on mukava houkutella naisia vierailulle, kun voi sitten istuskella tai... no, oleskella miellyttävässä tunnelmavalossa. Ja kaupat syntyivät. Ostin itselleni tilalle uudet ja myös punaiset, joissa johdon päässä keikkuu se tarpeellinen muuntaja.
***
Kuinka kauan pitää kuunnella yhtä ja samaa radiokanavaa tai Iron Maidenia, että sekoaa?

Kuorma kasvaa

Heräsin aamulla klo 06.08.
Kuumassa suihkussa järjestelin päässäni päivän aikataulun. Lähdin töihin 07.15, koukkasin kaupan kautta. Kiireisen päivän jälkeen jälkeen vein tyttäreni harrastuksiinsa ja lähdin joululahjaostoksille. Hankin myös kaksi kassillista ruokaa lahjojen lisäksi. Olin kotona klo 18.50. Purin kassit ja lämmitin itselleni glögiä. Järjestelin olohuoneen ja rojahdin sohvalle.

En uskalla tunnustaa olevani väsynyt, vaikka joka ikinen ruumiinjäsen tuntuu lyijyltä.

Unet alkavat jälleen olla mielenkiintoisia. Toissayönä en ollut saada lainkaan unta. Viimein nukahdettuani oksensin litratolkulla verta. Elin muuten aivan normaalia elämää perheineen, töineen ja kaikkineen, mutta aina silloin tällöin jouduin kurottautumaan kohti kädessäni roikkuvaa punaista ämpäriä joka lainehti täynnä veristä oksennusta, ja annoin ylen. Kulkiessani jätin joka paikkaan jälkeeni sotkuisen verivanan.
Heräsin hikisenä kuristavaan oloon.

Yötyöläisen elämä

Huomenta vaan teillekin. Näin neljän tunnin unien jälkeen maailma näyttää aivan erilaiselta, kuin silloin aiemmin, jolloin olin valvonut jo pitkälti toista vuorokautta. Vaikka minulla valvominen onnistuu ihan itsestään. Se on sama juttu, kun juostessakin, että kun ylittää sen yhden rajan, niin sen jälkeen sitä samaa voisi jatkaa loputtomasti. No myönnetään, että työvuoron pari viimeistä tuntia alkoivat jo olla hyvin erikoisilla keskustelunaiheilla rikastettuja ja kotisohvalla pitäessäni itseni vielä vähän aikaa hereillä, näin silmissäni kirkkaita pilkkuja ja esineet tuntuivat liikkuvan kuin itsestään...Istuminen oli virhe. Täytyi alkaa pieni puuhastelu, että pysyi virkeänä. Olinhan menossa pitämään soittotuntia yhdeksästä kymmeneen... Kymmenen jälkeen olin taas kotimatkalla ja pumpattu niin äärilleen uutta energiaa, että tuntui turhalta edes ajatella nukkumista. Kuitenkin sanottakoon, että en silti pysty muistamaan hetkeä, jolloin vihdoin painoin pääni pielukselle ja nukahdin.

Tätä päivää

Nykyään olen sellainen nainen, joka katselee huonekaluliikkeissä valkoisia sohvia. Miehen mukaan sohvassa on oltava reunukset, jotta humalaiset vieraat eivät tipahda sohvalta.

Olen myös glögilasien omistaja. Joskus -ei kovin kauaa sitten- kuvittelin aikuisuuden tarkoittavan erityisten glögilasien omistamista.

Kolmas huomio livahti mielestäni, koska join uusista erityisistä glögilaseista terästettyä glögiä.

Ravintolassa

Nainen puhui koko matkan, kun he kävelivät kohti ravintolaa. Mies kuunteli ja naurahti aina välillä merkiksi siitä, että kuunteli, tai ainakin halusi esittää sellaista. Hänellä ei kai ollut sanottavaa. Hänellä oli nälkä. Katu oli jäinen. Molempien kengät olivat liian liukkaat ja he nauroivat holtittomalle hoipertelulleen.

Ravintolassa he istuivat upottavan pehmeille tuoleille ja siksi pöytä jäi kovin korkealle. Istuimet olivat liian mukavat, että paikkaa olisi halunnut vaihtaa. Nainen puhui taas. Puhui niinkuin ei olisi koskaan saanut puhua tarpeekseen. Mies kuunteli, hymyili ja katsoi silmiin.

Tarjoilija kantoi ruoka-annokset pöytään, toivotti hyvää ruokahalua. Hetken oli hiljaista. Molemmat katselivat vain lautasiaan, maistelivat. Söivät. Kurkottelivat haarukoineen toistensa lautasille. Nauroivat ravintolan seinäkoristeelle. He alkoivat puhua yhdessä. Puhuivat ruuasta, matkustamisesta, elämästä, talvesta, auringosta, musiikista... Ruoka jäähtyi, mutta he vain puhuivat. Mies tuijotti naista taas silmiin. Luuli kai, että tämä hämmentyisi. Ei, nainen katsoi vain julkeasti takaisin.

Päivä hämärtyi jo iltaa kohti. Tarjoilija oli vienyt pöydästä viimeisenkin kahvikupin jo pois. Se oli kai vihjaus, että ruokailijat voisivat jo poistua. He eivät välittäneet. He olivat uponneet ravintolan pehmeisiin tuoleihin ja puhuivat edelleen ruuasta, matkustamisesta, elämästä, talvesta, auringosta, musiikista...

Merkkipäivä tämäkin

Tänään Lennon kuoli. Itse olin kai silloin tyytyväisenä laskemassa pulkalla mäkeä. Eipä paljon hetkauttanut. Aikuiset siitä puhuivat pitkään.

Todellisia keskusteluja

Nainen 1: Voi ei, sukkahousut on ihan turhat. Heti rikki. Luulis, että kymmenellä eurolla sais jotain parempaa.
Nainen 2: Ei saa.
Nainen 3: Joo, osta vaan HenkkaMaukalta halpiksia, niin ei kirpase paljon vaikka hajoaa. Kertakäyttökamaa...
Nainen 1: Jos miehet käyttäis sukkahousuja , niin ne olis tehty jostain paljon kestävämmästä materiaalista ja ne maksais korkeintaan 99 senttiä.
Mies: Niinpä, miesten sukkahousut tehtäiskin farkkukankaasta.
***
Mies 1: Minkä värinen sun tukka on?
Nainen: Miten niin minkä värinen? Tämän värinen.
Mies 1: Niin, mutta onhan se värjätty, että mikä se oikea väri on?
Nainen: Ei tässä mitään väriä ole, kampaaja sanoi sen olevan jotain "sävynkirkastetta". Aika samannäköinen kuin ilmankin.
Mies 2: No niin, siinä meillä on oikein malliesimerkki kapitalistisesta markkinataloudesta! Sulle on onnistuttu myymään hiusväriä, joka on ihan sama kuin oma väri!
***
Mies: Excuse me, miss...(mies ohittaa naisen baarin tungoksessa, mutta kääntyy takaisin aloittaakseen keskustelun)
Mies: What....ööö...where...tuota...ööö
Nainen: Niin, sano vaan.
Mies: (punastuu ja poistuu paikalta)
***
Nainen 1: Katotko Uutisvuotoa?
Nainen 2: Joo, näkyy olevan tuo Himanen mukana.

Nainen 2: On muuten tosi pienet kämmenet tolla tyypillä, noin niinku muuten kokoonsa nähden...
Nainen 1: Ai Himasella?
Nainen 2: Nii
Nainen 1: Niinpä on. Tosi pienet. Lötköt.

Nainen 2: Ostiks sie ne maiharit ittelles?
Nainen 1: Joo, mutta nyt tuntuu, että mää näytän ne jalassa ihan siltä yheltä, joka tykkää tytöistä...
Nainen 2: Hahaa!

Pimp My Ride

Jo vain. Nyt on iho värjätty. Ruskealta näyttää ja pidän tästä. Turhamaista, sanotte, mutta niin on hiusten pesukin, kun oikein tarkkoja ollaan. Kalpeuteen ei kuole, eikä hiusten likaisuuteen. Ruskettuminen oli nopea ja kivuton homma. Viisi minuuttia ja siinä se. Entiselle automaalarille saattaisi muuten olla kysyntää tällä alalla. Välineet nimittäin näyttävät tavattoman paljon samalta ja arvaten tekniikkakin.

Autoista tulikin mieleeni, että olen jo jonkin aikaa toivonut omistavani auton. Tiedän, että se ei ole kannattavaa puuhaa, etenkään köyhänä. Voisin silti pitää autoa. Sellaista, johon tarvitsee vain laittaa vähän bensaa ja sitten ajelisi menemään. Pidän isoista, jykevistä ja luotettavista autoista. Maastoauto olisi sopiva peli. Siihen eivät liiemmin tuulenpuuskat tunnu ja matka taittuu hieman huonommallakin kelillä. Toinen miellyttävä automalli voisi olla 80- ja 90-luvun vaihteen laatikko-Volvo. Se myös on sellainen jykevä, iso ja luotettava. Sen huonoksi puoleksi olen joskus todennut, että talvikelillä se saattaa juuttua helposti kiinni lumeen. Suoralla tiellä sitä huonoutta ei tietenkään huomaa, mutta yrittääpä kääntää laatikkoa pienellä pihalla tai parkkipaikalla, joka sattuu olemaan kymmeniä senttejä paksun lumensohjon peitossa. Työlääksi se käy. Pysäköinti täytyisi suorittaa siten, että ajetaan vain reilusti vauhdilla ja kääntäminen aiottuun kohtaan hoidetaan käsijarrulla tai sitten kaasutellaan vähän enemmän ja kuovitetaan loskat talon seinään. Auto kääntyy, jos kääntyy. Ensimmäinen vaihtoehto on siis kätevämpi, mutta julkisilla parkkipaikoilla en uskalla moiseen ryhtyä. En, vaikka vietinkin lapsuuteni ja nuoruuteni enimmäkseen poikaseurassa.

[Enkä siitä huolimatta tiedä, mitä 14-vuotias poika ajattelee (kts. edellinen postaus)]