Ravintolassa

Nainen puhui koko matkan, kun he kävelivät kohti ravintolaa. Mies kuunteli ja naurahti aina välillä merkiksi siitä, että kuunteli, tai ainakin halusi esittää sellaista. Hänellä ei kai ollut sanottavaa. Hänellä oli nälkä. Katu oli jäinen. Molempien kengät olivat liian liukkaat ja he nauroivat holtittomalle hoipertelulleen.

Ravintolassa he istuivat upottavan pehmeille tuoleille ja siksi pöytä jäi kovin korkealle. Istuimet olivat liian mukavat, että paikkaa olisi halunnut vaihtaa. Nainen puhui taas. Puhui niinkuin ei olisi koskaan saanut puhua tarpeekseen. Mies kuunteli, hymyili ja katsoi silmiin.

Tarjoilija kantoi ruoka-annokset pöytään, toivotti hyvää ruokahalua. Hetken oli hiljaista. Molemmat katselivat vain lautasiaan, maistelivat. Söivät. Kurkottelivat haarukoineen toistensa lautasille. Nauroivat ravintolan seinäkoristeelle. He alkoivat puhua yhdessä. Puhuivat ruuasta, matkustamisesta, elämästä, talvesta, auringosta, musiikista... Ruoka jäähtyi, mutta he vain puhuivat. Mies tuijotti naista taas silmiin. Luuli kai, että tämä hämmentyisi. Ei, nainen katsoi vain julkeasti takaisin.

Päivä hämärtyi jo iltaa kohti. Tarjoilija oli vienyt pöydästä viimeisenkin kahvikupin jo pois. Se oli kai vihjaus, että ruokailijat voisivat jo poistua. He eivät välittäneet. He olivat uponneet ravintolan pehmeisiin tuoleihin ja puhuivat edelleen ruuasta, matkustamisesta, elämästä, talvesta, auringosta, musiikista...