Pimp My Ride

Jo vain. Nyt on iho värjätty. Ruskealta näyttää ja pidän tästä. Turhamaista, sanotte, mutta niin on hiusten pesukin, kun oikein tarkkoja ollaan. Kalpeuteen ei kuole, eikä hiusten likaisuuteen. Ruskettuminen oli nopea ja kivuton homma. Viisi minuuttia ja siinä se. Entiselle automaalarille saattaisi muuten olla kysyntää tällä alalla. Välineet nimittäin näyttävät tavattoman paljon samalta ja arvaten tekniikkakin.

Autoista tulikin mieleeni, että olen jo jonkin aikaa toivonut omistavani auton. Tiedän, että se ei ole kannattavaa puuhaa, etenkään köyhänä. Voisin silti pitää autoa. Sellaista, johon tarvitsee vain laittaa vähän bensaa ja sitten ajelisi menemään. Pidän isoista, jykevistä ja luotettavista autoista. Maastoauto olisi sopiva peli. Siihen eivät liiemmin tuulenpuuskat tunnu ja matka taittuu hieman huonommallakin kelillä. Toinen miellyttävä automalli voisi olla 80- ja 90-luvun vaihteen laatikko-Volvo. Se myös on sellainen jykevä, iso ja luotettava. Sen huonoksi puoleksi olen joskus todennut, että talvikelillä se saattaa juuttua helposti kiinni lumeen. Suoralla tiellä sitä huonoutta ei tietenkään huomaa, mutta yrittääpä kääntää laatikkoa pienellä pihalla tai parkkipaikalla, joka sattuu olemaan kymmeniä senttejä paksun lumensohjon peitossa. Työlääksi se käy. Pysäköinti täytyisi suorittaa siten, että ajetaan vain reilusti vauhdilla ja kääntäminen aiottuun kohtaan hoidetaan käsijarrulla tai sitten kaasutellaan vähän enemmän ja kuovitetaan loskat talon seinään. Auto kääntyy, jos kääntyy. Ensimmäinen vaihtoehto on siis kätevämpi, mutta julkisilla parkkipaikoilla en uskalla moiseen ryhtyä. En, vaikka vietinkin lapsuuteni ja nuoruuteni enimmäkseen poikaseurassa.

[Enkä siitä huolimatta tiedä, mitä 14-vuotias poika ajattelee (kts. edellinen postaus)]