Minun taivaani

Luin Alice Seboltin paljon mainostetun teoksen Oma taivas. Tämä nyt oli ilmeisesti sellainen lukuromaani, ja kaiken lisäksi olin mainoksen uhri kirjaa valitessani. Tästä huolimatta se oli varsin koskettava tarina perheestä, joka ei pysty käsittelemään tyttärensä murhaa -joka tapahtuu kirjan alussa- ja siitä kumpuavaa surua, jonka seurauksena perhe hajoaa. Tytär näkee tämän prosessin omasta pienestä taivaastaan, mutta ei voi vaikuttaa asioiden kulkuun. No, toisin kuin tosielämässä, teoksessa oli onnellinen loppu, joka jätti liian siirappisen maun suuhun.
Kirjan kuollut tyttö on eräänlaisessa välitilassa noin kymmenen vuotta, eli sen ajan kun hänelle rakkaat ihmiset muistelevat häntä. Vähitellen armahtava unohdus päästää niin tytön kuin eloon jääneet jatkamaan omaa elämäänsä.
En muista oliko eräs kirjaa mainostaneista sanoista lohduttava, sillä nimenomaan sellainen se oli. Mikä olisikaan mielekkäämpää kuin huomata kuolemansa jälkeen olevansa juuri sellaisessa paikassa mistä on aina haaveillut?

Missä itse olisin? Jossain kohtuullisen lämpimässä ilmanalassa, sää olisi puolipilvinen. Taivaassani perheessäni olisi monta lasta, suuri avara koti ja paljon rakkaita ihmisiä lähellä. Tutustuisin uusiin ihmisiin (joskin kuolleisiin), nauttisimme illallisia puutarhassa, jossa kasvaisi huumaavan tuoksuisia kasveja, joita en tiennyt maanpäällisen elämäni aikana edes olevan olemassa. Tottakai taivaassani olisi kaunista; sen värit vaihtuisivat mielialani mukaan kirkkaan oranssista syvänpunaiseen, violettiin ja tummansiniseen. (Musiikilla olisi niin ikään suuri merkitys, mutta taivas-soundtrackia täytyy vielä miettiä.)

Taivaassani olisin näköjään toisenlainen ihminen. Onkohan muuttuminen enää tuolloin mahdollista? Vai jäänkö tällaiseksi negatiivisuuden ilmentymäksi koko ikuisuuden ajaksi? Pitäisikö minun muuttua hyväksi, iloiseksi, positiiviseksi, lämpimäksi ja sosiaaliseksi jo täällä maan päällä -ihan vain varmuuden vuoksi.