Aina välillä

On jäänyt vähiin tämä kirjoittaminen. Aika harmi juttu, mutta en halua tehdä asioita ainakaan kovin paljon vasten tahtoani. Ehkä nyt alkaa jälleen juttu luistaa. Ja jos ei, antaapas asian olla.

Olen suunnannut energiaani laulamiseen, remontointiin, kohtuulliseen liikuntaan, kotitöihin, lukemiseen ja ystävien tapaamiseen. Valitettavasti viimeinen on jäänyt ihan viime kuukausina vähemmälle huomiolle, johtuen kahdesta ensimmäisestä, eli laulamisesta ja remontoinnista. Onneksi laulaminen kuorossa ja pienyhtyeessä on sosiaalista, ihmisten välistä toimintaa, mutta toki siinä keskittyy olemiseen aina samojen henkilöiden kanssa.

Remontoinnista olisi paljonkin kerrottavaa, ehkäpä jopa valitettavaa. Vai olisikohan valitettavaa ainoastaan se, että tämänkertainen remontti sattui keskelle synkintä talvea, jolloin ainakin tämän ihmisen voimat ovat luonnollisesti muutenkin melko vähissä? Yleisenä huomiona kirjaan tähän nyt ylös sen, että mikäli joskus vielä on isomman remontin tai rakentamisen aika, toivoisin kaikkien kirvesmiesten, heidän alihankkijoidensa, sähkömiesten, putkimiesten, lattia-asentajien, kaakeloijan ja saumaajan kokoontuvan kerran yhteen ja sopivan aikatauluista. Ettei käy niin, että oho! täällähän on vielä se kaappi asentamatta, johon tulin tätä valoa kytkemään!

Remontti on kuin synnytys; tuska unohtuu helposti, ja onnistuneesta lopputuloksesta nauttiminen korvaa kaiken.

***

Oulussa asuessa lauloin ortodoksisessa kirkkokuorossa, jossa oli 7-9 laulajaa vaihdellen. Tällä hetkellä laulan vanhan musiikin lauluyhtyeessä, jossa laulajien määrä vaihtelee viidestä kahdeksaan. Vanha musiikki hellii sielua ja ääntä täysin eri tavalla kuin mikään muu musiikki. Jos olisin täysin vapaa valitsemaan elämäni sisällön, se koostuisi kauneudesta, hyvyydestä ja vanhasta musiikista. (Ehkä olen saanut -ja tahallani myös ottanut- vaikutteita Tom Hodgkinsonin Vapauden ylistys -teoksesta.)

Join juuri kupposen kahvia mustasta Teema-mukista, joita löysin kirpputorilta ällistyttävään muutaman euron hintaan. Kahvin kävin ostamassa Valintatalosta, samalla matkalla kun vein tyttäreni hiihtoretkelle Ounasvaaralle. Seuraavaksi suljen tietokoneen, tartun imuriin ja ehkäpä noin tunnin kuluttua nautin siististä kodista. Valmistan ruoaksi keittoa, jota riittänee pariksi päiväksi. Illalla saan laulaa jälleen ihanien ihmisten kanssa, tällä kertaa pienelle yleisölle.

Tukevasti jalat maassa

Ostin uudet talvikengät. Ne ovat näillä leveysasteilla edelleen tarpeen, joskin talvi on ollut leuto ja vähäluminen.

Näillä uusilla kengillä on hyvä kävellä. Ne istuvat loistavasti, ovat lämpimät -ja niistä tulee jotenkin turvallinen olo. Astelen reippaasti ja kuvittelen olevani hyvä ihminen. Korkokengillä sipsutellessa koko maailma tuntuu hieman liian heppoiselta ja jotenkin valheelliselta. En ole oikeasti niin pitkä kuin korkeakantaiset kengät antavat ymmärtää. Enkä niin hieno.

Muistiin

Kävin eilen hiihtämässä ensimmäisen kerran tälle talvelle. Lunta ei ollut metsässä juuri nimeksikään, ja ladun pohja oli edeltävien viikkojen sateiden ja suojakelien myötä muuttunut jäiseksi. Tilannetta paransi huomattavasti pari päivää sitten tuiskunnut lumi.

Luin myös loistavan kirjan, Eric-Emmanuel Schmittin Pilatuksen evankeliumin. Vasta kirjan myötä pääsin hetkeksi täydelliseen lomatunnelmaan.

Edellä mainittujen lisäksi olen katsellut pari hyvää ja viihteellistä elokuvaa, hengannut fb:ssä, siivoillut ja valmistautunut henkisesti tulevaan kevääseen. Olen myös potenut äärettömän huonoa ekologista omaatuntoa koko joulun. Toisaalta samanaikaisesti tuntenut nöyrää kiitollisuutta siitä, että saan hanasta vettä ja voin hengittää suhteellisen puhdasta ilmaa.

Yritän olla parempi ihminen tänä vuonna. Viime vuosi meni vähän persiilleen.

Virallinen ilmoitus

Minä en kärsi kaamosmasennuksesta, koska en ole edes taipuvainen sellaiseen. Aikaisempien vuosien alakulo oli puhdasta, kaunistelematonta ja koristelematonta masennusta.

Nyt alkaa kolmas -vai peräti neljäs..- viikko, jonka voisin laskea olleeni hyväntuulinen ihminen. Epäilenpä eläväni tällä hetkellä eräänlaista hypomaanista kautta, mutta katsotaan nyt vielä vähän aikaa mitä tämä nyt oikein on. Nyt kai pitäisi olla hiljaa ja pelätä romahdusta ja täydellistä lamaantumista.

En lähetä tänä vuonna joulukortteja, sekin tässä ilmoille tuotakoon.

(Tuubaa tuskin enää kukaan lukee, mutta ei se mitään! Ehkäpä suorastaan vapaudun tästä vielä kirjoittamaan.)

Naama näkyviin, nääh..?

Kirjauduin facebuukkiin. Se tapahtui eilen tai toissapäivänä, ja jo nyt olen hieman kyllästynyt koko juttuun. Ajattelin, että lisäisin sinne kuvani tänään, mutta tulin toisiin ajatuksiin passikuvassa käytyäni. Näytin nimittäin kuvassa aivan rikolliselta, tai ainakin joltain kaukaiselle työleirille lähetettävältä ihmiseltä. Kuvasta puuttui vain numerosarja vierestä. Ehkä joskus, jahka saan hankittua digikameran. Tai jotain.

Taloudessamme ei ole vielä(kään) digiboksia. Kuuntelen muiden juttuja Teemalla tulleista dokumenteista ja haaveilen, että kyllä minäkin sitten ensi vuonna.

Kirjoitusyritys

Eilen lomalta töihin palatessa kyseltiin, että oliko rentouttavaa ja mukavaa, ja tuliko ladattua akut tulevaa talvea varten. Siis mitkä ihmeen akut? Olisikin olemassa jotkut irroitettavat patterit, jotka voisi irroittaa ja pistää laturiin viikoksi. Mutta ei, ensimmäisen lomaviikon olin täysin kiinni työajatuksissa, vaikka yritin irrottautua ties millä keinoin. Toisen ruhtinaallisen lomaviikon olin perheen kanssa lomareissulla, mikä sinänsä oli varsin mukava, mutta enpä huomannut ladanneeni niitä ns. akkuja missään vaiheessa.
***
Kesälomani lyhykäisyydessään koostui seuraavista asioista:
Loma alkoi sukujuhlilla, jatkui veljenpoikien leikkihuoneen maalausapuna olemisena, ja ensimmäisen viikonlopun kunniaksi kävin katsomassa Sodankylässä Harry Potter ja Feeniksin kilta -elokuvan tyttäreni kanssa. Ensimmäisen varsinaisen lomaviikon alussa tein pitkiä kävelylenkkejä The Cinematic Orchestran kanssa. Lisäksi siivosin kaappeja ja järjestelin raha-asioita (lähinnä opintolainaan liittyen). Siinä sivussa yritin saada ajatuksiani tulevaisuuden suhteen jollekin tolalle, huomasin epäonnistuvani siinä ja päädyin hakemaan kirjoista apua.
Toisena viikonloppuna lähdimme reissuun. Aloitimme Rukalta, jossa vietimme appiukon kuusikymppisiä kiertämällä Pienen Karhunkierroksen. Sieltä jatkoimme Tampereelle. Tapasimme pitkästä aikaa ystäviä, mikä oli todella mukavaa. Kävin asuntomessuilla Hämeenlinnassa ihmettelemässä jälleen kerran, tällä kertaa lähinnä ihmisiä. Ihmetystä herätti myös (Bad)Ideapark Lempäälässä, mutta ei siitä sen enempää. Loppuviikon lusmusimme vielä Oulussa, viikonlopuksi tulimme Rovaniemelle, jossa vietettiin viimeistä kertaa Down By The Kemijoki -festaria.

En grillannut kertaakaan, kävin kerran juomassa yhden oluen terassilla, en ole makoillut rannalla tänäkään kesänä, enkä ole saanut yhtään sääskenpistoa tällekään vuodelle.

Ihminen ei elä ilman evästä

Viikonloppuna rymsteerasin mummulan vintillä ja löysin kaikkea mielenkiintoista. Tavaroita penkoessa aikaa kului huomaamatta useampi tunti. Otanpa esimerkiksi vuoden 1944 keittokirjan. Se ei ole mitään kevyttä trendilukemistoa. Kirja on kannesta kanteen täyttä tavaraa. Sivuja ei ole tuhlailtu liikaan kuvitukseen. Selkeä sisältö ja ruokaohje toisensa perään, mittaa kertyy muutama sata sivua. Jäätelöohjeita oli noin kymmenen. Nuorisolle tiedoksi, että jäätelöä on tehty ennenkin. Jäätelökoneella, ilman sähköä.

Minulle puolestaan oli yllätys, että kananmunasta voi tehdä niin monenlaisia ruokia. Siis muuta, kuin vain keittää tai paistaa. Ohjeita oli sivukaupalla.

Löysin myös isomummun valokuvakokoelman. Olen katsonut kuvat varmaankin tuhansia kertoja elämäni aikana. Lapsena olin jotenkin erityisen kiinnostunut niistä ja pyysin isomummua aina uudestaan ja uudestaan kertomaan kuvien ihmisistä ja "vanhoista ajoista". Näin aikuisena harmittaa, kun kaikkia niitä kuultuja tarinoita ja kuvien ihmisiä ei voi muistaa.

Kuvien joukossa oli paljon otoksia hautajaisista ja tavan mukaan myös kuolleita oli kuvattu. Käteeni sattui kuva, josta olin lapsena äärimmäisen kiinnostunut. Siinä on noin 5-vuotias lapsi kuolleena arkussaan. Avoin arkku on tuotu tupaan ja nostettu kahden tuolin päälle. Ympärille on levitetty kuusenoksia. Muistan, että joka kerta kuvaa katsoessa ihmettelin isomummulle sitä, että miten lapsi voi kuolla. En tosin muista tarkkaan, mitä mummu vastasi. Hän oli itse syntynyt 1905 ja tottunut siihen, että lapsikin voi kuolla.

Vaikka sen ajan ihminen oli tottunut kuolemaan, oli lapsen menetys varmasti rankkaa. Näin aikuisena panin merkille niitäkin kuvia, joissa kuolleen lapsen kanssa olivat mukana myös vanhemmat. Suunsa viivaksi puristanut mies tuijottaa ulos kuvan oikeasta reunasta. Hän ei katso suoraan kameraan, kuten silloin oli tapana. Kädessään hän myttää huopahattua. Vieressä seisoo pieni ja laiha, aivan lapselta itsekin näyttävä nainen. Heidän edessään on kuolleen vauvan arkku avoimena. Hetkeä aikaisemmin olin katsellut kuvaa samaisesta pariskunnasta viettämässä juhannusta muun kylän nuorison kanssa.

Itkin kauan ennen minua eläneiden ihmisten kohtaloita.