Kirjoitusyritys

Eilen lomalta töihin palatessa kyseltiin, että oliko rentouttavaa ja mukavaa, ja tuliko ladattua akut tulevaa talvea varten. Siis mitkä ihmeen akut? Olisikin olemassa jotkut irroitettavat patterit, jotka voisi irroittaa ja pistää laturiin viikoksi. Mutta ei, ensimmäisen lomaviikon olin täysin kiinni työajatuksissa, vaikka yritin irrottautua ties millä keinoin. Toisen ruhtinaallisen lomaviikon olin perheen kanssa lomareissulla, mikä sinänsä oli varsin mukava, mutta enpä huomannut ladanneeni niitä ns. akkuja missään vaiheessa.
***
Kesälomani lyhykäisyydessään koostui seuraavista asioista:
Loma alkoi sukujuhlilla, jatkui veljenpoikien leikkihuoneen maalausapuna olemisena, ja ensimmäisen viikonlopun kunniaksi kävin katsomassa Sodankylässä Harry Potter ja Feeniksin kilta -elokuvan tyttäreni kanssa. Ensimmäisen varsinaisen lomaviikon alussa tein pitkiä kävelylenkkejä The Cinematic Orchestran kanssa. Lisäksi siivosin kaappeja ja järjestelin raha-asioita (lähinnä opintolainaan liittyen). Siinä sivussa yritin saada ajatuksiani tulevaisuuden suhteen jollekin tolalle, huomasin epäonnistuvani siinä ja päädyin hakemaan kirjoista apua.
Toisena viikonloppuna lähdimme reissuun. Aloitimme Rukalta, jossa vietimme appiukon kuusikymppisiä kiertämällä Pienen Karhunkierroksen. Sieltä jatkoimme Tampereelle. Tapasimme pitkästä aikaa ystäviä, mikä oli todella mukavaa. Kävin asuntomessuilla Hämeenlinnassa ihmettelemässä jälleen kerran, tällä kertaa lähinnä ihmisiä. Ihmetystä herätti myös (Bad)Ideapark Lempäälässä, mutta ei siitä sen enempää. Loppuviikon lusmusimme vielä Oulussa, viikonlopuksi tulimme Rovaniemelle, jossa vietettiin viimeistä kertaa Down By The Kemijoki -festaria.

En grillannut kertaakaan, kävin kerran juomassa yhden oluen terassilla, en ole makoillut rannalla tänäkään kesänä, enkä ole saanut yhtään sääskenpistoa tällekään vuodelle.

Ihminen ei elä ilman evästä

Viikonloppuna rymsteerasin mummulan vintillä ja löysin kaikkea mielenkiintoista. Tavaroita penkoessa aikaa kului huomaamatta useampi tunti. Otanpa esimerkiksi vuoden 1944 keittokirjan. Se ei ole mitään kevyttä trendilukemistoa. Kirja on kannesta kanteen täyttä tavaraa. Sivuja ei ole tuhlailtu liikaan kuvitukseen. Selkeä sisältö ja ruokaohje toisensa perään, mittaa kertyy muutama sata sivua. Jäätelöohjeita oli noin kymmenen. Nuorisolle tiedoksi, että jäätelöä on tehty ennenkin. Jäätelökoneella, ilman sähköä.

Minulle puolestaan oli yllätys, että kananmunasta voi tehdä niin monenlaisia ruokia. Siis muuta, kuin vain keittää tai paistaa. Ohjeita oli sivukaupalla.

Löysin myös isomummun valokuvakokoelman. Olen katsonut kuvat varmaankin tuhansia kertoja elämäni aikana. Lapsena olin jotenkin erityisen kiinnostunut niistä ja pyysin isomummua aina uudestaan ja uudestaan kertomaan kuvien ihmisistä ja "vanhoista ajoista". Näin aikuisena harmittaa, kun kaikkia niitä kuultuja tarinoita ja kuvien ihmisiä ei voi muistaa.

Kuvien joukossa oli paljon otoksia hautajaisista ja tavan mukaan myös kuolleita oli kuvattu. Käteeni sattui kuva, josta olin lapsena äärimmäisen kiinnostunut. Siinä on noin 5-vuotias lapsi kuolleena arkussaan. Avoin arkku on tuotu tupaan ja nostettu kahden tuolin päälle. Ympärille on levitetty kuusenoksia. Muistan, että joka kerta kuvaa katsoessa ihmettelin isomummulle sitä, että miten lapsi voi kuolla. En tosin muista tarkkaan, mitä mummu vastasi. Hän oli itse syntynyt 1905 ja tottunut siihen, että lapsikin voi kuolla.

Vaikka sen ajan ihminen oli tottunut kuolemaan, oli lapsen menetys varmasti rankkaa. Näin aikuisena panin merkille niitäkin kuvia, joissa kuolleen lapsen kanssa olivat mukana myös vanhemmat. Suunsa viivaksi puristanut mies tuijottaa ulos kuvan oikeasta reunasta. Hän ei katso suoraan kameraan, kuten silloin oli tapana. Kädessään hän myttää huopahattua. Vieressä seisoo pieni ja laiha, aivan lapselta itsekin näyttävä nainen. Heidän edessään on kuolleen vauvan arkku avoimena. Hetkeä aikaisemmin olin katsellut kuvaa samaisesta pariskunnasta viettämässä juhannusta muun kylän nuorison kanssa.

Itkin kauan ennen minua eläneiden ihmisten kohtaloita.

Herääminen tähän hetkeen

Kesä on hyvinkin puolessa. Tänään havahduin ajatukseen, että on jo heinäkuu. Mihin aika on mennyt? Miksi ihmeessä kesä kuluu aina niin nopeasti? Mietiskelin hetken, mitä olenkaan tehnyt viime aikoina. Totesin saldon onneksi olevan tavallista parempi.

Suurin osa ajasta on toki mennyt töissä ja sairastaen parin kuukauden mittaista flunssaa. Iltaisin olen ollut usein niin väsynyt, että olen vain jäänyt odottamaan seuraavaa ja taas seuraavaa työpäivää, että vapaapäivä koittaisi mahdollisimman pian. Ruumiillinen työ saa ikävimmätkin opetushommat tuntumaan todella antoisilta, haastavilta ja palkitsevilta. Puhumattakaan opintojen viimeistelystä...
***
Onhan tässä ehtinyt tapahtua myös kaikkea hauskaa ja jännittävää. Kesän alkuun saimme ystäväjoukostamme yhden miehelään. Viikkoa ennen häitä pidimme nykyaikaiset polttarit, mutta sankaritarta ei puettu naurettavaan asuun eikä häntä nöyryytetty julkisesti. Kuulostaa tylsältä, mutta ei ollut. Aurinkoisen polttaripatikointipäivän aikana yritin hankkia itselleni hyvää rusketusta hääjuhlaa silmällä pitäen, että uusi punainen mekkoni näyttäisi oikein hyvältä. En usko ruskettuneeni yhtään. En silloin, enkä sen jälkeen. Outoa. Vaaleaakin vaaleampi ystäväni kuitenkin onnistui tuon päivän aikana polttamaan ihonsa, vaikka peitti itsensä vaatteilla ja oli alkanut suljata itseään 30 kertoimisella aurinkorasvalla jo aamusta alkaen.

Näiden parin etelän reissun lisäksi olen ehtinyt käydä myös Ruotsissa ja sukuloida juhannuksen tienoilla. Tapasin samalla joukon vuosien takaisia kavereita ja panimme pystyyn lentopallomatsin. Rankkaa peliä, kun tikku meni jalkaan ja mustelmia löytyi seuraavana päivänä. Mutta näin meillä maalla. Juhannuksena kirjoitin nimeni taas kerran eu-papereihin ja kävelin läpi tyhjän navetan etsimään kissanpentuja. Kirjoitin nimeni myös perukirjaan. Kaikki tuntui niin lopulliselta.
***
Tässä vaiheessa kesää olen tietämättäni testannut markkina-arvoni ja tehnyt kahteen mieheen lähtemättömän vaikutuksen. En tietäisi tästä, mutta ilmeisesti yhteiset ystävät ovat lojaaleja minua kohtaan. Ihmettelin, että milloin näin on päässyt käymään. Ne miehet. Toisen olen tavannut vain kerran ja keskustellut hänen kanssaan saunapunakkana Cypress Hillistä. Toista tapaan aina tallilla, mutta silloin haisen hevoselta ja lompsuttelen likaisissa ratsastustamineissa. Toki on sanottua, että miehet pitävät aitoudesta. Nämä varmaankin erityisesti...

Vielä on onneksi kesä. Odottelen kunnon ukonilmaa. Sellaista että vesi pieksee maata ja salamat halkovat syvän sinistä taivasta.