Työnarkomaanin koti-ikävä

Kotimme on pakattu homeremontin vuoksi muoveihin. Sohvat, kirjahyllyt, stereot, taulut ja matot erottuvat epäselvinä hahmoina niiden alta. Tunnistan esineet, mutta en pääse niihin käsiksi.

Minulla on koti-ikävä. Tunne on tuttu lapsuudesta, ja luulin sen myös sinne kuuluvan. En uskonut, että se palaisi aikuisena - etenkään näin voimakkaana.

Ikävöin yksinkertaisia asioita. Omia astioita ja tiskikonetta. Omaa sohvaa, jossa nyhjöttää rauhassa ja kaivella varpaita. Stereoita joista kuunnella juuri sitä mitä haluaa. Minulla on ikävä verhojani, vaatekaappejani ja tapetteja, viime syksynä valittuja ja nyt alas revittyjä.

Aikataulun mukaan alkujaan kaksi viikkoa kestävän remontin tulisi olla huomenna valmis. Käytyäni juuri äsken sitä katsomassa, epäilykseni ajoituksen pitämättömyydestä varmistui. Seiniä tai mitään muutakaan ei ole vielä maalattu tai tapetoitu. Kaikki oli kovin keskeneräistä. Seuraavaksi remonttimiehet tekevät huomenna tiiviin ympärivuorokautisen työrupeaman tai pääsen kotiin vasta myöhemmin. Paljon myöhemmin.

Muovitettu keskeneräinen koti oli raskasta katseltavaa.
Mieleni teki hetkeksi istahtaa alas muovitetulle lattialle, tirauttaa pari kyyneltä ja sääliä surkeaa kohtaloani. Mutta koska olen kova tyyppi, en tietenkään tehnyt niin, vaan hengitin syvään ja lähdin katsomaan elokuvaa.

***
Työläisen elämä on vienyt mukanaan. On jokseenkin helppo uppoutua, antaa ajatusten askarrella päivittäisten työasioiden parissa ja unohtaa kaikki muu. En juuri pidä yllä sosiaalisia suhteitani, ei tule kirjoitettua mitään, luen äärimmäisen vähän, enkä kuuntele musiikkia. Teen vain ja ainoastaan pitkiä päiviä töissä.

Jotta kehittelemäni rutiinielämä ei olisi liian helppoa, aloitan kesäloman perjantaina. Saapa sitten taas nähdä kuinka sekaisin tunne-elämäni ja aivokemiani ovat loman jälkeen. Työ on hyväksi.