Renkaiden päällä kuunneltua ja luettua

Tiistai-iltana lähdin kohti Oulua. Matka alkoi leppoisasti uutta qotsaa kuunnellessa. Tasaista mättöä, kaasujalka painoi mukavasti. Kemin jälkeen ilma huononi nopeasti; lumi-räntä-sohjo-keli veti mielen matalaksi. Vaihdoin levyn, mutta totesin the Slim Shady Lp:n liian aggressiiviseksi sille kelille. Noin yleensä ottaen (ja tämän tunnustan hieman häpeillen ja hiljaa) pidän Eminemin räpätyksestä.

Iihin mennessä stressihormonitasoni oli sen verran korkea, että halusin mennä P-paikalle yksinkertaisesti itkemään. En tehnyt sitä, koska ajattelin sen olevan typerää ja aiheuttavan entisestään epävakaampaa oloa. Sen sijaan puhdistin sohjon ikkunasta ja tuulilasinpyyhkijöistä, hengitin muutaman kerran syvään ja hyppäsin rattiin. Matka jatkui Moneybrotherin seurassa, mutta kuudennen kappaleen kohdalla laulajan ääni alkoi ärsyttää. Loppumatkan olin hiljaa, mökötin ja kirosin sekä säätä että seuraavaa päivää, jonka viettäisin suurimmaksi osaksi bussissa.

Keskiviikkona hyppäsin bussiin klo 7.50. Hytkyin ja heiluin, kävin välillä kokouksessa ja 16.15 istuin jälleen bussissa. Yhteensä bussitunteja tuli reilut kymmenen. Torkuin, luin ja söin nuhjuisia eväitä. Kirjoista toisessa hyvä ja paha kävi loputonta taisteluaan, toisessa pohdittiin populaaritieteelliseen tyyliin aikaa. Loppumatkaa joudutti radiosta kuuluva Led Zeppelin-ilta.

Tänään aamulla ajoin kotiin. Queens of the Stone Age yritti pitää puolihalvaantuneen mieleni alkumatkasta virkeänä. Tervolan jälkeen vaihdoin mätön jumputukseen. Perille saavuin Daft Punkin Around the Worldin säestyksellä.