Volvolla pääsee
Viikonloppuna ajoin autoa. Lainasin pappan laatikkovolvoa, sellaista 80-luvun mallia. Olin käymässä äidin luona ja lauantaipäivänä kärsin autottomuudesta. Auto on hyväksi. Jos on käynyt minun lapsuudenkodissa, niin ymmärtää sen. Ajelin siis laatikkovolvoa. Mikäpä siinä, retee peli. Sen kun laittaa vauhtiin, niin etenee kuin juna. Pois vain alta risut ja männynkävyt. Pieniin tiloihin pysäköiminen ei ehkä onnistu yhtä näppärästi kuin äidin Opel Astralla.
Ajoin tyhjää tietä pitkin kohti sivistystä. Miten ihmeessä näin hiljaisella tiellä neljä oravaa oli onnistunut pääsemään hengestään. Jääneet auton kolhimiksi. Siinä ne makasivat kylminä ja kuolleina, verissään. Pienet karvaiset suut elottomina raollaan. Teki mieli itkeä tirauttaa.
Jossain vaiheessa pääsin sivistyksen keskelle. Ajoin liikennevalottomassa keskustassa, jossa autoilijoiden kesken pätevät viidakonlait. Nopeat syövät hitaat ja pienet rääpäleet vikisevät häntä koipien välissä piiloihinsa. Kaupassa tapasin entisen kiusaajani. Taisi olla ekaluokalla, kun jäimme molemmat useampaan kertaan jälki-istuntoon, kun tappelimme. Minä olin tietysti se pahis, koska olin itkettänyt sitä toista. Yhtä kaikki, entinen kiusaajani on edelleen vittumainen ämmä. Nykyään on aina niin hyvää ihmistä olevinaan. Toki ihmiset voivat muuttua ja kasvaa aikuisiksi, mutta piru sisälläni ei anna kuitata menneitä ihan tuosta vain.
Kotiin päästyä palautin laatikkovolvon ja join kahvit mummun kanssa. Pappa ei ehtinyt, kun katsoi tv:sta Lapatossua ja Vinskiä. Mummu kertoi taas siitä, kun 6-vuotiaana joutui jo tekemään miestentöitä. Ja siitä, kun varsa potkaisi ja hän pääsi melkein hengestään. Sitten kuulin seikkailusta Ateenassa ja siitä, kuinka piti riidellä apen ja kälyjen kanssa ja kuinka kaksosista toinen löi toista perunakuokalla otsaan. Aikaa vierähti pari tuntia.
Kotona menin hakemaan varastosta jotain, joka unohtui siinä vaiheessa, kun näin isäni metsäsaappaat. Siististi hyllyllä, huopaiset sisäkengät oli nostettu viereen kuivumaan seuraavaa käyttöä varten. Teki mieli itkeä. Ja itkinkin, mutta salaa sisäänpäin.
Ajoin tyhjää tietä pitkin kohti sivistystä. Miten ihmeessä näin hiljaisella tiellä neljä oravaa oli onnistunut pääsemään hengestään. Jääneet auton kolhimiksi. Siinä ne makasivat kylminä ja kuolleina, verissään. Pienet karvaiset suut elottomina raollaan. Teki mieli itkeä tirauttaa.
Jossain vaiheessa pääsin sivistyksen keskelle. Ajoin liikennevalottomassa keskustassa, jossa autoilijoiden kesken pätevät viidakonlait. Nopeat syövät hitaat ja pienet rääpäleet vikisevät häntä koipien välissä piiloihinsa. Kaupassa tapasin entisen kiusaajani. Taisi olla ekaluokalla, kun jäimme molemmat useampaan kertaan jälki-istuntoon, kun tappelimme. Minä olin tietysti se pahis, koska olin itkettänyt sitä toista. Yhtä kaikki, entinen kiusaajani on edelleen vittumainen ämmä. Nykyään on aina niin hyvää ihmistä olevinaan. Toki ihmiset voivat muuttua ja kasvaa aikuisiksi, mutta piru sisälläni ei anna kuitata menneitä ihan tuosta vain.
Kotiin päästyä palautin laatikkovolvon ja join kahvit mummun kanssa. Pappa ei ehtinyt, kun katsoi tv:sta Lapatossua ja Vinskiä. Mummu kertoi taas siitä, kun 6-vuotiaana joutui jo tekemään miestentöitä. Ja siitä, kun varsa potkaisi ja hän pääsi melkein hengestään. Sitten kuulin seikkailusta Ateenassa ja siitä, kuinka piti riidellä apen ja kälyjen kanssa ja kuinka kaksosista toinen löi toista perunakuokalla otsaan. Aikaa vierähti pari tuntia.
Kotona menin hakemaan varastosta jotain, joka unohtui siinä vaiheessa, kun näin isäni metsäsaappaat. Siististi hyllyllä, huopaiset sisäkengät oli nostettu viereen kuivumaan seuraavaa käyttöä varten. Teki mieli itkeä. Ja itkinkin, mutta salaa sisäänpäin.
0 Comments:
Lähetä kommentti
<< Home