Vaviskaatten (aikuisuus jyrää)

Kauan sitten opintojeni alkuvaiheessa opiskelutoverini kantoivat suurta huolta työllistymisestään "eksoottisen" koulutuksen jälkeen. Tämähän on asia, jota voi murehtia vaikka tappiin saakka. Mutta sitä en ikinä oikein ymmärtänyt (olen tässäkin tyhmä), jotta miksi tulla opiskelemaan ei-ammattiin-valmistavaa humanistista alaa, jos se ammatti on niin tärkeä. Onneksi nykyään ovat nämä ammattikorkeakoulusanahirviöoppilaitokset, jonne tulevaisuudestaan huolta kantavat ihmiset voivat mennä ja hakeutua työmarkkinoille hyvänkuuloisen ja -näköisen tutkintotodistuksen kanssa.

Ääneenlausumaton ajatukseni oli pitkään, että opiskelen niin kauan kuin se taloudellisesti ja ajallisesti on mahdollista. Opintotukiviikkoja jäi 14 käyttämättä, joten siinä mielessä valmistuin etuajassa. "Ikuisen" opiskeluperiaatteen taustalla oli pelko siitä, että joutuisin töihin, jossa olisin kiinni seuraavat kolmekymmentä vuotta. Nyttemmin miehen mentyä töihin (jo vuosia sitten), ajatus työtävieroksuvasta puolisosta ei enää kuulosta itsestänikään hyvältä. Tämä on kai sitten tätä aikuisuutta ja siihen liittyvää vastuuta. (Vitsit, vähänkö oon virallinen ja sillee tärkee.)