Elämä mittarissa

Tuuban rannekellosta juohtui mieleeni sykemittari. En omista muuta toimivaa kelloa, kuin sen, mikä on siinä mittarissa. Jännä vempain se.

Kaikkea sitä kuntoilevalle kansalle keksitään. Mittarilla voi mitata kalorikulutusta ja sydämenlyöntiä. Omat sykerajat voi määrittää, että tietää sitten harjoitella sopivasti. Kohottaa kuntoaan. Mittarissa on myös mahdollisuus äänimerkkiin, joka ilmoittaa, jos kuntoilija harjoittelee liian rajusti eli ylittää määritellyn sykerajan. Uusimmissa malleissa on ties mitä muita hienouksia. Minun mittarini on viisi vuotta vanha.

Ihmisiä pidetään ilmeisen tyhminä olentoina. Pitää olla mittari, että voi kuntoilla. Ei muuten. Kunto ei kohoa, eivätkä kalorit kulu, jos ei ole mittari antamassa tahtia. Äänitoiminto on ehdoton, koska eihän ihminen itse ymmärrä lopettaa juoksemista, vaikka sydän olisi purskahtamaisillaan rinnasta ja keuhkorakkulat räjähtäneet jo aikaa sitten.

Silti. Onhan se hauskaa yksinäisellä metsätaipaleella katsoa ranteesta, että kuinka kauan on tullut juostua ja mitähän se sydän sanoo. Äänimerkkiä en käytä. Se häiritsee keskittymistä. Joskus myös yritin opetella juoksemaan musiikkia korvanappuloissa, mutta siitäkään ei tullut mitään. En voinut keskittyä. Pitää kuulla juoksevansa.