Rannekello

Hairahduin jälleen shoppailun syövereihin.

Kello on Leijona-merkkinen, venyväisellä metallirannekkeella varustettu. Ranneketta piti lyhentää kahteen otteeseen. Ensimmäisellä kerralla kelloseppä ei uskonut, että jollakulla aikuisella voi olla näin kapea ranne. Olin pyytänyt lyhentämään reilusti, mutta eipä tehnyt hän. Siispä toisella kerralla tuli oikein itse seppä mittailemaan, kehotti siinä sivussa syömään hieman enemmän kaurapuuroa ja lopulta sai lyhennettyä sen tarpeeksi lyhyeksi. Minun puolestani olisi voinut ottaa vielä pari palaa, mutta uskoin seppää ja hänen sanojaan siitä kuinka ennen pitkää kumminkin lihoisin.

Nyt vilkuilen sitä vähän väliä. Ei siksi että haluaisin tietää aikaa, mutta kun se on vain niin mukavaa; käden kääntö, hihan vetäisy ylös ja kulmakarvoja kohottaen katsahdus tauluun. Äitini hämmästyi ostoksesta suuresti, sillä hän ei edes muistanut minulla kelloa koskaan olleen.

Hänpä on väärässä. Lapsena minulla oli samantyyppinen kello. Siinä oli tosin punainen kellotaulu ja venyvät palat olivat vähän isompia. Muistan hieman kärsineeni siitä, että venyvien palojen väliin jäi ihoa ja käsikarvoja.

Ja miksikö ostin rannekellon? En luota yleisiin kelloihin, ne ovat useimmiten aivan missä sattuu ajassa. Vielä vähemmän luotan sisäiseen kellooni, sillä harvoin pystyn arvioimaan aikaa edes parin tunnin tarkkuudella. Lisäksi kännykkäni on rikkoutumisen rajoilla, enkä enää jaksa kaivaa sitä jostain hukasta vain tarkistaakseni aikaa. Tämä asia kellomyyjän mukaan rassaa monia muitakin.