Tottumisesta ja ovettomuudesta

Edellisessä kirjauksessa kerroin yläkerran kirkuvasta vauvasta. Tänään aamuyöstä heräsin siihen, etten ollut herännyt kirkumiseen kertaakaan. Ja siitä se sitten alkoi, reilun puolentunnin konsertti. Menetin toivoni ja nousin ylös.
***
Pahvilaatikoihin kompastumista vältellessä jalkoja on nosteltava ylemmäksi kuin normaalisti. Sisätiloissamme on muuton jäljiltä vielä reilusti yli kymmenen purkamatonta pahvilaatikkoa, jotka esteellistyttävät elämää. Siispä elämä kotona sisätiloissa on edelleen enemmän tai vähemmän harppomista. Mutta siihenkin alkaa jo tottua.
***
Ovettomuuteenkin näköjään tottuu. Tuskin enää muistan millaista on olla ovellisessa kodissa, huoneessa oven takana rauhassa tai vastaavasti oven edessä koputtelemassa. Oikeastaan ovellisuus antaa paljon enemmän perheyksikössä eläville ihmisille vapautta kuin ovettomuus; oman tilan selkeä rajaaminen auttaa muita huomaamaan tilan ja ajan tarpeen. Helposti ajattelisi ovettomuuden lisäävän "perheen sisäistä luottamusta" tai "yhteenkuuluvuuden tunnetta", mutta tosiasiassa oman tilan (fyysisten rajojen) puuttuminen nakertaa kaikkien vapautta.

Muistiin: ovikauppaan mentävä mitä pikimmiten.