Positiivista puhetta kuolemasta

Viimeisen kuuden vuoden aikana olen aina yllättynyt 17. heinäkuuta. En ole koskaan muistanut erityisemmin isäni kuolinpäivää. En ole vienyt kukkia haudalle juuri kyseisenä päivänä tai harrastanut mitään muitakaan rituaaleja. Käyn siellä silloin, kun siltä tuntuu. En ole surrut vain tuota yhtä heinäkuun päivää. Taas eilen tulin yllätetyksi. Tätini soitti ja itku kurkussa voivotteli ”tätä surunpäivää”. Minulla kesti hiukan ennen kuin tajusin, mikä surku tässä nyt on, aurinko paistoi ja oli muutenkin mukavaa.
 
On kummallista, että juuri tuona päivänä monet kaukaisiksikin jääneet serkut ottavat yhteyttä. En tiedä, omatuntoaanko lie paikkaavat, kun eivät aikanaan pitäneet setäänsä tarpeeksi yhteyttä. Onhan se  hieman ristiriitaista, kun itse en välttämättä ole tippaakaan surutuulella 17. heinäkuuta ja sitten joku soittaa itkussaan. No, tietysti tunnen hetkellistä syyllisyyttä, kun en itse vollota tuskissani juuri silloin. Huvittavinta on, että näiden puhelujen aikana roolit yleensä kääntyvät toisinpäin, kuin ehkä alunperin olisi ollut tarkoitus. Minusta tulee lohduttaja, vaikka soittaja oli ehkä näennäisesti halunnut soittaa minulle myötäelävän puhelun.
***
Eilen kävin kyllä hautausmaalla, mutta en siis sillä, missä isäni on. Mummun kanssa perkasimme sukuhaudan kukkapenkkiä ja lopuksi vielä kiersimme koko hautausmaan. Joskus ihmettelin, miksi vanhat ihmiset haluavat kuljeskella hautausmailla, mutta eilen taas totesin, että se on oikein mielenkiintoista. Mummu tunsi tai tiesi melkein jokaisesta haudatusta jotakin. Kuulin mielenkiintoisia ja traagisia ihmiskohtaloita. Joku oli kuollut puukkoon, toinen työmaalle ja taas oli joku, joka oli kuollut puukosta, koska oli kostanut edellisen tapon...oli yksinhuoltajaäitejä, jotka olivat nääntyneet taakkansa alle, ökyisäntiä ja emäntiä, jotka olivat eläessään olleet niin ollakseen (”vaan ilman mittään tuonnekki joutuvat” sanoi mummu).
 
Näin se elämä menee.