Sivistyksen tällä puolen

Matkailu avartaa, mutta kotikoloa ja omaa tyynyä ei voita mikään. Sivistyksen pariin palatessa on outoa tottua nukkumaan jälleen sängyssä, lakanoissa. Kova retkipatja, viileät yöt ja makuupussin turvallinen lämpö olivat oikeastaan mukavia. Kaikkeen tottuu. Viihdyin, vaikka minulle puhuttiin taas englantia ja joku asennevammainen haistatteli ohiajavasta autosta sormimerkein. Kuitenkaan en törmännyt edes karhuun.
***
Äiti soitteli, että siellä kylällä olivat nähneet karhun. Taas. Tämä oli niin rohkea yksilö, että oli keskellä kirkasta päivää tassutellut tiellä välittämättä autoista tai ihmisistä.

Siellä on aina majaillut yksi tai kaksi karhua. Minä törmäsin karhuun ensimmäisen kerran 8-vuotiaana koulumatkalla. Koulukyyti jätti kakarat kilometrin päähän kotoa. Tällä kertaa jäin yksin kävelemään, koska muita ei tullut. 8-vuotiaana tuo metsäinen kilometrin matka tietysti kesti jonkin aikaa, koska kaikki mahdolliset onkalot ja ojanpohjat täytyi tutkia. Hetken kiviä kerättyäni nousin ylös ja katsoin metsään. Siinä muutaman kymmenen metrin päässä seisoi karhu. Seisoi vain ja tuijotti. Olisi tehnyt mieli juosta, mutta metsästäjä isäni oli monta kertaa sanonut, että ei saa lähteä juoksemaan, jos tapaa karhun. Päässä takoi vain, että ”ei saa juosta, ei saa juosta”, vaikka tuskin rivakka kävelyni oli enää kaukana juoksusta.

Sitten menikin monta vuotta, etten nähnyt enkä edes kuullut karhua. Seuraavan kerran olin karhun kanssa tekemisissä silloin, kun menin kerhotädin ominaisuudessa kakaralauman kanssa metsäretkelle makkaranpaistoon. Tämän kertainen karhu oli tunnetusti ärhäkänpuoleinen. Se oli hätyytellyt metsästäjiä ja kävi häikäilemättömästi syömässä viljapelloilla ja perunamailla. Nyt se kuitenkin tyytyi möyryämään kaukana. Luultavasti parisenkymmentä huutavaa olentoa on jopa väkivahvalle karhulle liikaa...