Hevosenkakkaa lähiökuningattarille

Viikko on kohta hujahtanut ja minä kävin vasta tänään ihmisten ilmoilla. Siis muuallakin kuin postilaatikolla ja lähikaupassa. Olen elänyt niin tiiviissä symbioosissa hevosten kanssa, että myös lähikauppa sai siitä osansa. Kannoin sinne huomaamatta kengissäni melko telin hevosenkakkaa...Onneksi ei aivan ruokatiskien keskelle, mutta sisälle kuitenkin. Lähiökuningattaret nyrpistelivät neniänsä, vaikka siihen heillä ei olisi lainkaan varaa. Meinaan vain, että sen verran tuhdin hajukokoelman hekin ovat kehitelleet hiuslakan, imelän parfyymin, tupakan ja oluen aromeista.

Ja eihän hevonen edes haise pahalle, toisin kuin sika. Joskus olen käynyt sikalassa ja täytyy sanoa, että se haju salpaa hengen. Mutta minkä eläin voi ominaistuoksulleen. Näin kerran tv:stä, kun koiran trimmaaja suihkautteli käsittelyn lopuksi jotain ”hyvää tuoksua” koiran turkille. Kuvitelkaa! Minusta koiran pitää tuoksua koiralle, vaikka en siitä erityisemmin pidäkään. Joitakin tuoksuja vain sietää. Jos ei muuten, niin rahasta.

Olin vuosi sitten töissä vanhassa museorakennuksessa, jossa oli silminnähden ja hajuaistein havaittavissa jotain ylimääräistä elämää seinissä. Hometta. Työterveyslääkärit ja muut asiantuntijat toki vakuuttelivat työympäristön laadukkuutta mutta rohkenin olla toista mieltä. Jos ilma on puhdasta, se ei haise miltään, ei edes hyvin vanhoissa rakennuksissa. Töiden jälkeen en voinut kuvitellakaan meneväni muualle, kuin suoraan kotiin ja suihkuun kuuraaman itseni päästä varpaisiin. Vaatteet täytyi myös pestä, koska niihin tarttunut haju oli järkyttävä. Hengittäminen tässä rakennuksessa oli jo iltapäivisin lähes mahdotonta. Onneksi sää oli toisinaan miellyttävä ja pystyin siirtämään toimistoni ulos. Niin, että kaikkea sitä ihminen tekee rahasta.

Ei kai aivan kaikkea.