Keväällä tulevat hautajaiset

Hautajaiset olivat viikonloppuna. Ne olivat minulle paljon raskaammat kuin etukäteen olin osannut odottaa. Ei siksi, että paikalla oli lähes 200 ihmistä, joista suurin osa sukulaisia. Eikä siksi, että jouduin jokaiselle kaukaiselle tädille selittämään elämäntilanteeni ja siunailemaan sitä, kuinka vuodet vierivät. Niinpä niin, minustakin on ehtinyt tulla aikuinen. Minua eivät myöskään rasittaneet pitkät puheet ja virsien veisuu. Olen hyvä veisaamaan. Ruokakin oli hyvää. Suru vain on ollut pahin. Niin painava ja raskas, että se lamaannutti minut, enkä pystynyt edes pitämään omaa lyhykäistä muistopuhettani. Jähmetyin tuolilleni ja pyysin muutamaa serkkua hoitamaan homman ilman minua. En usko, että ymmärsivät minua, vaikka niin sanoivat.

Itkun määrä on ollut niin valtava, että siinä täytyy olla jo osa jonkun muun itkusta. Viime päivinä aiemmin järkevä ajatus siitä, että liki satavuotiaat voivat kuolla, ei ole tuntunut enää lainkaan siltä. Muut kuolevat, mutta ei minun mummu. Miksi luovuttaa nyt, kun on jo päässyt niin pitkälle.